Tulosta sivuMuseoetiikan harmaa vyöhyke

Netti-schnabel1
Sympaattinen tähtitaiteilija Julian Schnabel osasi ottaa yleisönsä vaaleanpunaisessa pyjamassa ja aamutossuissaan. Kuva: Laura Nissinen.

Museoetiikan harmaa vyöhyke

Julian Schnabelin samanaikainen näyttely Kiasmassa ja Galerie Kaj Forsblomissa puhuttaa kotimaisia taidepiirejä. Television kulttuuriohjelmia myöten on ihmetelty, missä museotoiminnan ja kaupallisen galleriatoiminnan rajapinnan tulee olla.


Teksti: Jonni Roos


Julian Schnabel astelee Kiasmassa vetäen savukkeen luomaa savuverhoa perässään. Hän sanoo, että hänen pitää pysyä liikkeellä, jotteivät palohälyttimet pärähdä soimaan.


Palohälyttimet eivät sillä kertaa pärähdä, mutta moni taidetta seuraava näkee Schnabelin Helsingin vierailussa jotain muuta hälyttävää: näyttää siltä, että Kiasma on ryhtynyt varsin läheiseen yhteistyöhön kaupallisen gallerian kanssa.


Viime aikoina on monen muunkin näyttelyn kohdalla koeteltu museotoiminnan ja taidekaupan harmaita raja-alueita: Galerie Anhava on esitellyt Juhana Blomstedtin ja Henry Wuorila-Stenbergin näyttelyt samaan aikaan, kun taiteilijoiden museonäyttelyt olivat esillä Helsingin kaupungin taidemuseossa.


Tamperelainen taidekauppias on hoidellut myyntibisneksiään Espoon Modernin taiteen museo EMMA:n Tàpies-näyttelyn yhteydessä. Tampereen taidemuseo on merkinnyt Vuoden nuoren taiteilijan Samuli Heimosen teosten viereen myyntilappuja ja Amos Andersonin taidemuseosta huhutaan myytävän nykytaidetta tiskin alta.


Taidemuseoiden ja taidekaupan välinen rajapinta on aina ollut olemassa. Silti viimeaikaiset kotimaiset museoetiikan rajoja koettelevat tapaukset antavat aiheen kysyä: pitäisikö museoiden ja taidekaupan välinen raja-alue määritellä niin, että muodostuisi laajasti hyväksytty näkemys siitä, mitä museot voivat ja mitä ne eivät voi tehdä?


Onko museoiden toimeliaisuus kaupallisuuden rajapinnalla seurausta museoalan rahoituksen käytäntöjen muutoksesta – siitä että museoiden edellytetään hankkivan itse osan toimintansa kustantamiseen tarvittavista varoista?


Julian Schnabelin tapaus sai television K-rappu -ohjelman tarttumaan museotoiminnan ja kaupallisuuden rajanvetoon. Ohjelmaan haastateltavaksi saatu Valtion taidemuseon entinen ylijohtaja Marja-Liisa Rönkkö viittasi Kansainvälisen museoneuvosto ICOM:in julkaisemaan eettiseen ohjeistukseen, joka määrittelee millaisia vähimmäisvaatimuksia museotyölle tulee asettaa.


ICOM:in säännöstö on kuitenkin luonteeltaan ohjeen kaltainen ja tulkinnanvarainen. Monessa kohtaa on helppo havaita, että säännöstö ei sellaisenaan vastaa todellisuutta ainakaan kaikissa taidemuseoissa.

Mitä ICOM:in eettiset ohjeet sitten sanovat museoista ja taiteen myynnistä?

Sääntöjen pykälä 8.14 sanoo yksiselitteisesti, ettei museoammattilaisten tule osallistua suoraan tai epäsuorasti kaupankäyntiin (ostamiseen tai myymiseen voitolla) luonnon- ja kulttuuriperinnöllä.


Kulttuuriperinnöllä ei tarkoiteta vain muinaismuistoja vaan mitä tahansa asiaa, jolla katsotaan olevan esteettistä, historiallista, tieteellistä tai hengellistä merkitystä. Taide täyttää tämän määritelmän hyvin.

Kiasman ja Galerie Forsblomin yhteinen hanke Julian Schnabelin tuomiseksi Suomeen on yllä olevan perusteella sellaista toimintaa, mikä ei eettisten ohjeiden mukaan sovi museolle. Kiasma ja Galerie Forsblom jakoivat taiteilijan matkakuluja sekä osan tämän taideteosten kuljetuskustannuksista.


Museonjohtaja Berndt Arell kertoo, että museolla ei ollut taloudellisia syitä yhteistyöhön.

– Emme tiedä vielä tarkkaan, mikä yhteistyön taloudellinen merkitys oli museolle. Olemme ehkä säästäneet kolme tuhatta euroa 150 000 euron kokonaispotista (näyttelyluetteloineen kaikkineen). Eihän sillä ole suurta taloudellista merkitystä. Se on vain sitä, että on hyvä, jos voidaan tehdä asioita yhdessä.


– Olisihan se hassua, jos kuljettaisiin eri autoilla, vaikka näyttely on samaan aikaan esillä.


Yhteistyötä tehdään hyödyn vuoksi. Kun yhteistyön kumppanit ovat yksityinen taiteilija, julkisella rahalla ylläpidetty taidemuseo ja kaupallisesti toimiva galleria, museotyötä koskevat eettiset linjanvedot kuuluvat taidemuseolle.

Kuka yhteistyöstä hyötyy esimerkiksi Kiasman tapauksessa?


– Se, joka hyötyy eniten on taiteilija. Hän oli pitänyt ennestään yhden näyttelyn Forsblomilla. Hän halusi näyttää uusimmat työnsä ja myös myydä niitä. Minä en halunnut niitä museoon myytäviksi. Museossa esillä olevat teokset eivät ole myynnissä.


NettiSchnabel16
Ripustusnäkymä Julian Schnabelin näyttelystä Nykytaiteenmuseo Kiasmassa. Kuva: Petri Virtanen/KKA.

On ilmiselvää, että myös galleristille on hyötyä yhteistyöstä museon kanssa. Teokset menevät galleriasta helpommin kaupaksi, kun museo takaa kauppatavaran taiteellisen statuksen. Mitä museo hyötyy?


– Museo hyötyy siten, että se vapautuu bisnespuolesta, joka ei ollenkaan sovi museolle.


Museotyön eettiset ohjeet kieltävät kuitenkin myös epäsuoran kaupankäynnin. Miten Kiasman ja Forsblomin yhteisestä toiminnasta sitten pitäisi ajatella? Arellin mielestä se on ensisijaisesti yhteistoimintaa taiteilijan kanssa.


– Taiteilija on se, jonka kanssa olemme tehneet sopimukset. Taiteilija on halunnut molemmat näyttelyt ja me olemme vain koordinoineet ne.


Näin ilmaistuna yhteistyö vaikuttaakin yhtäkkiä varsin ongelmattomalta. Kyseessä on selvästikin harmaa alue, jossa asiat muuttuvat mustasta valkoiseksi ja valkoisesta mustaksi pienten painotuserojen myötä.


Suomen museoliiton pääsihteeri Anja-Tuulikki Huovinen kaipaa alalle keskustelua pelisäännöistä.

– Tässä on yhteisen keskustelun paikka, ja sitä varten meillä on esimerkiksi taidemuseopäivät. Seuraavat taidemuseopäivät pidetään syksyllä Ateneumissa, ja se voisi olla sopiva paikka käydä tätä keskustelua ja sopia yhdessä pelisäännöistä.


Miten museoalan edunvalvoja näkee eettisten ohjeiden hengen toteutuvan tapauksessa, jossa iso taidemuseo toimii yhdessä kaupallisen taidegallerian kanssa?


– Ymmärrän tämän menettelyn ottaen huomioon markkinatalouden tilanteen, jossa museotkin joutuvat tällä hetkellä elämään ja taistelemaan siitä, että kykenevät ylipäätään järjestämään kiinnostavia näyttelyitä.


– Jos menemme aivan museoalan eettisten sääntöjen mukaan, niin en näkisi tällaista toimintaa hyvänä enkä etiikan mukaisena. Me olemme kuitenkin vuosien saatossa joutuneet luopumaan joistakin museoalan eettisistä ihanteista, joita alalla on ennen ollut.


– Museot toimivat nykyisin sellaisessa ympäristössä, että siellä on erittäin vaikea noudattaa näitä eettisiä normeja viimeisen päälle.

Onko se vain sattumaa, että näitä ilmiöitä nyt esiintyy ei vain Kiasmassa vaan muissakin museoissa?


– Näen tässä markkinatalouden arvojen tai vaatimusten ulottumisen myös kulttuurielämän puolelle.


Nettischnabel6
Näyttelynsä avajaisiin Kiasmaan saapunut Julian Schnabel vaikutti hieman loukkaantuneelta kysyttäessä järjestääkö hän useinkin museonäyttelyiden yhteyteen gallerianäyttelyn. Kuva: Laura Nissinen.

Huovinen toivoo, että myös museoita ylläpitävät kunnat ymmärtäisivät, että oman rahan ansaitsemisen velvoite voi ajaa museoita monenlaisiin järjestelyihin, jotka sopivat huonosti yhteen alan eettisten sääntöjen kanssa.

Kiasman tapauksessa rahan säästö ei kuitenkaan ollut ensisijainen syy yhteistyöhön.


Valtion taidemuseo on muiden museoiden joukossa sikäli erityisasemassa, että se on valtion omistama ja sen toimintaa säätelevät varta vasten tehty laki ja asetus.


Asetuksessa Valtion taidemuseosta todetaan, että Valtion taidemuseon tulee toimia taidemuseoalan kehittämiseksi yhdessä muiden taidemuseoiden kanssa.


Valtion taidemuseolla on eräänlainen esikuvan asema. Siellä toteutettujen käytäntöjen voi odottaa olevan ajanmukaisia ja esikuvallisia suhteessa taidemuseoalaan maassa.


Kiasman ja Galerie Forsblomin yhteistyö on kuitenkin vain yksi esimerkki siitä, mitä taidemuseoiden ja gallerioiden rajapinnalla on tapahtunut viime vuosina.


Kun Galerie Anhavan ja Helsingin kaupungin taidemuseon sydämet sykkivät yhtä tahtia vuonna 2007 Blomstedtin ja 2004 Wuorila-Stenbergin näyttelyissä, yhteisenä nimittäjänä oli silloinkin Berndt Arell, Helsingin kaupungin taidemuseon entinen johtaja.


Ovatko museon ja gallerian samanaikaiset näyttelyt jotakin, mitä hän on tietoisesti tavoitellut?


– Kaikissa näissä tapauksissa aloite on tullut taiteilijalta. He ovat halunneet tuoda näyttelyyn myös uusia töitä. Sellaisessa tilanteessa minun mielestäni pitää miettiä muita ratkaisuja kuin tuoda ne museoon myytäväksi.

Hänen mukaansa museoalan yleiset eettiset säännöt on luotu ajatellen lähinnä muita kuin taidemuseoita.


– Nykytaidetta esittävän museon tilanne on erilainen kuin muilla museoilla. Meillä on asianomainen eli taiteilija itse mukana. Hänellä on valta päättää, minkälaisen prosessin mukaan hän haluaa näyttelyt hoitaa. Ja nykytaiteessa galleristit ovat aina mukana, kun tehdään näyttelyitä.


– Vain harvoin olen ollut tekemässä sellaista nykytaidenäyttelyä, missä ei olisi ollut galleristia mukana.


Galleristi Ilona Anhava sanoo hyvin ymmärtävänsä, miksi keskustelu museon ja galleriatoiminnan etiikasta on virinnyt. Hän kuitenkin pitää tapaus Schnabelia hieman erilaisena kuin Blomstedtin tai Wuorila-Stenbergin samanaikaisia näyttelyitä Galerie Anhavassa ja taidemuseossa.


– Kyse on taiteilijoista, joiden kanssa olen työskennellyt hyvin pitkään – jo Artekin aikana. Jos museo omasta aloitteestaan järjestää Blomstedtin tai Wuorila-Stenbergin kaltaisen taiteilijan retrospektiivisen näyttelyn ja taiteilija samaan aikaan haluaisi esittää uusinta tuotantoa galleriassa, johon hänellä on pitkät suhteet – ja jos museo sen hyväksyy – niin ei siinä minusta ole mitään ongelmaa.


– Olennainen kysymys on, kuka päättää museon ohjelmasta. Niin kauan kun museolla on täysi valta omaan ohjelmaansa tällaiset yhteishankkeet rikastavat taidemaailmaa.


– Toki näistä näyttelyistä myydään ja galleria ansaitsee rahaa. Mutta ei meillä olleesta Juhana Blomstedtin näyttelystä myyty yhtään sen enempää kuin edellisestäkään, vaikka nyt oli rinnalla se museonäyttely. Ei museonäyttelyn tuoma hyöty sillä lailla suoraviivaista ole. Mutta jos puhutaan huomiotaloudesta, niin tuohan samanaikainen museonäyttely myös gallerianäyttelylle enemmän huomiota.


Muiden haastateltujen tavoin myös Anhava toivottaa pelisääntöjä koskevan keskustelun tervetulleeksi.


– Mutta sekin on totta, että aina, jos jossakin isossa metropolissa on huomattavan taiteilijan retrospektiivi, niin kyllä ihan varmasti hänen galleriallaan on samaan aikaan yksityisnäyttely.


Anhava kertoo Blomstedtin ja Wuorila-Stenbergin gallerianäyttelyiden syntyneen yhteisymmärryksessä Helsingin kaupungin taidemuseon kanssa. Toisaalta, jos galleria ja taiteilija haluavat yhdessä järjestää näyttelyn, joka on samaan aikaan kuin museon näyttely, museolla ei ole keinoja estää sitä.


– Ei tietenkään! Ei museo voi estää taiteilijaa pitämästä näyttelyä galleriassansa. Onko parempi, että samanaikainen gallerianäyttely tehdään yhteistyössä museon kanssa vai ilman yhteistyötä museon kanssa?


Tosiasiassa museo voisi halutessaan sopimuksin velvoittaa taiteilijan pidättäytymään gallerianäyttelyistä. Moni museo esimerkiksi edellyttää, ettei taiteilijalla ole samassa kaupungissa yksityisnäyttelyä juuri ennen museonäyttelyä, sillä se vähentäisi kiinnostusta museonäyttelyä kohtaan.


Netti-tapies
Näkymä Antoni Tapìesin näyttelystä, joka oli esillä Espoon modernin taiteen museossa 6.6.–26.8.2007. Kuva: EMMA/ Ari Karttunen.

Hieman erilainen oli kuvio Espoon modernin taiteen museon EMMA:n Antoni Tàpies -näyttelyssä viime kesänä. Osa näyttelyn teoksista, grafiikkaa, olivat lainassa tamperelaiselta taidekauppias Hannu Hildeniltä.


Kriitikko Otso Kantokorpi kertoo kuulleensa, kuinka taidekauppias oli esittäytynyt museotiloissa kiertäville ihmisille henkilönä, jolta esillä olevia teoksia sai ostaa ”taatusti rypyttöminä”.


Museonjohtaja Markku Valkonen sanoo, että tällainen kaupankäynti ei ole tullut hänen tietoonsa.

– Museossahan ei meillä myydä taidetta. Tässä tapauksessa kysymys kaupallisuudesta nousi, kun taidekauppias näyttelyn jälkeen mainitsi joissakin mainoksissaan, että nämä ja nämä teokset ovat olleet meidän näyttelyssämme. Tämä pääsi tapahtumaan meidän tietämättämme.


Ainakin yhdessä museossa taidetta on kuitenkin kaupan. Kyseessä on Föreningen Konstsamfundetin ylläpitämä yksityinen Amos Andersonin taidemuseo. Museonjohtaja Kai Kartio kertoo, että myynti tapahtuu tiskin alta niille harvoille, jotka osaavat kysyä.


– Meillähän on ollut tämä käytäntö jo pitkään, ainakin parikymmentä vuotta. Näyttelytiloissamme se ei mitenkään ilmene. Meillä on taiteilijoille palvelu, että jos asiakkaat hoksaavat itse kysyä ovatko teokset myytävänä niin museokaupasta löytyy lista teoksista hintoineen.


– Museokauppa perii myynnistä kymmenen prosentin provision. Se on lähinnä laskutuskorvausta. Provisiohan on hyvin alhainen, koska meillä ei ole minkäänlaista markkinointia.


– Meiltä ostavat lähinnä instituutiot ja isot yksityiset keräilijät, jotka tietävät tämän käytännön. Ei tulisi kysymykseen, että se olisi jotenkin galleriatoiminnan tapaista. Tämä on se käytäntö, joka Suomessa on useimmissa museoissa, muodossa tai toisessa. Siis että jos hoksaa kysyä nykytaiteen näyttelystä, niin museo voi välittää ostohalukkuuden taiteilijalle.


Kai Kartio korostaa, että Amos Andersonin taidemuseo ei myy taidetta vaan kaupanteon hoitaa museokauppa, joka on teknisesti erillinen yksikkö vaikka kuuluukin samaan konserniin eli sillä ja museolla on yhteinen omistaja.


Olipa kauppa suoraa tai ei Amos Andersonin taidemuseon käytäntö on ristiriidassa ICOM:in eettisten sääntöjen kanssa. Kartion mukaan näitä sääntöjä on kuitenkin tulkittava luovasti nykytaiteen alalla, jossa museot joutuvat aina tavalla tai toisella tekemisiin galleristien kanssa.


Netti-niemela
Jaakko Niemelän Vääntynyt ei mahdu ihan jokaisen keräilijän takataskuun. Museotilaan asettuva installaatio ja videoprojisointi on esillä Amos Andersonin taidemuseossa 9.2.2009 saakka.

Näyttelynsä avajaisiin Kiasmaan saapunut Julian Schnabel vaikutti hieman loukkaantuneelta kysyttäessä järjestääkö hän useinkin museonäyttelyidensä yhteyteen gallerianäyttelyn.


– En. Mutta usein kyllä käy niin, eikä vain minun teosteni kohdalla, että galleristit pyrkivät hyödyntämään sitä, että taiteilijalla on museonäyttely. Silloinhan myös gallerianäyttelylle on tarjolla tavallista enemmän huomiota.


– Tässä Helsingin tapauksessa se oli aivan luonnollista. Kaj Forsblom näki paljon vaivaa esitelläkseen minut museon henkilökunnalle ja tuodakseen heidät studiooni.


Tässä tullaan olennaiseen museoiden kaupallista yhteistyötä koskevaan eettiseen kysymykseen: kenen aloitteesta asiat syntyvät ja kuka päättää, mitä museossa on esillä?


Kaikkien haastateltujen mielestä tämän vallan tulee aina pysyä museon sisällä. Toisaalta sen osoittaminen, mistä asiat saavat alkunsa tai missä todelliset päätökset tehdään on vaikeaa.


Valtion taidemuseon ylijohtaja Risto Ruohonen sanoo olevansa vakuuttunut, että esimerkiksi Schnabelin tapauksessa idea näyttelystä on lähtöisin museonjohtaja Arellilta ja se perustuu puhtaasti sisällöllisiin pyrkimyksiin.


– Ymmärrän toivomuksen tietyn läpinäkyvyyden ylläpitämiseksi, mutta toisaalta on aika vaikeaa kirjata ylös niitä prosesseja, joita taiteellisen johtajan päässä liikkuu, kun hän havainnoi aikakauden ilmiöitä ja tekee päätöksiä taiteellisen linjan suhteen.


Osasyy kysymysten heräämiseen on kuitenkin rakenteissa. Juuri ennen Schnabelin näyttelyn avaamista julkistettiin tieto Nykytaiteen museo Kiasman tukisäätiön perustamisesta.


Säätiön puheenjohtajana toimii tunnetun mediasuvun edustaja ja galleristi Kaj Forsblomin vaimo Rafaela Seppälä. Kiasman tukisäätiön perustamisesta julkaistuissa tiedotteissa korostetaan sitä, että säätiö kerää varoja, joita Kiasman johto voi käyttää itsenäisesti ja riippumattomasti.


Risto Ruohonen ei näe ongelmaa siinä, että Forsblom ja Kiasma ovat toisiinsa kytkeytyneitä myös tällä tavalla.

– Meillähän on tällaisesta vielä niin vähän kokemuksia, että on ennenaikaista vetää johtopäätöksiä. Jos säätiön tehtävä on vain kerätä rahaa museolle, niin en ymmärrä, miksi pitäisi jättäytyä pois siitä vain koska on galleristin puoliso.


– Olennaistahan tällaisessa tapauksessa on, että museo ohjaa yhteistyötä eikä se säätiö. Jos tulevaisuudessa tulisi ilmi, että näin ei olisi, sitten pitäisi arvioida asiaa uudelleen.


Kiasman tukisäätiön perustajien hyväntahtoisuutta tai sitoutumista taiteeseen ei liene syytä epäillä. Joukossa on tunnettuja taiteen keräilijöitä ja Arellin mukaan myös erästä toista keskeistä suomalaista nykytaidegalleriaa lähellä olevia tahoja.


Tarkemmin hän ei halua kytkennöistä kertoa, mutta vakuuttaa galleriakentän olevan säätiössä edustettuna muidenkin kuin vain Galerie Forsblomin osalta.


Rakenteena julkista rahaa käyttävän museon ja julkisuudelta verhoutumaan kykenevän säätiön taloudellinen rinnakkaiselo herättää kuitenkin kysymyksiä. Entä jos valta tai osa siitä liukuukin museosta säätiölle? Valtahan on usein siellä missä resurssit ovat, ei siellä missä sen sanotaan olevan. Entä jos tämänkaltainen säätiö alkaakin käyttää museon nimen suomaa statusta omiin itsenäisiin toimiinsa?


Taiteen keräilijöille saattaa olla hyvinkin suotuisaa olla mukana arvostettua nimeä kantavassa toiminnassa. Tai entä jos jossakin tilanteessa säätiötä tarvitaankin erityisesti kätkemään julkisuudelta sellaisia asioita, joita taidemuseo ei halua tehdä julkisesti?


Avoimuuden ja läpinäkyvyyden kannalta säätiömalli on sikäli ongelmallinen, että osa toiminnasta piiloutuu julkisuudelta liikesalaisuuksien ja yksityisasioiden tavoin.


Ylijohtaja Ruohonen haluaa kuitenkin nähdä esimerkiksi Kiasman tukisäätiön toiminnan suomalaisen kulttuurielämän kontekstiin suhteutettuna. Hän muistuttaa, että esimerkiksi Suomen kulttuurirahasto liikuttelee huomattavasti suurempia summia täydellisen salaisuuden varjossa.


– Itse toivotan säätiömallisen toiminnan tervetulleeksi. Nyt nähdään pystytäänkö Suomessa keräämään tukea taidemuseolle. Viime vuosinahan valtio ei ole katsonut voivansa lisätä rahoitusta, mutta me jotka vedämme näitä organisaatioita koemme, että tehtävämme on tavoittaa mahdollisimman kattavasti ja laajasti suomalaisia.


Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja ja kriitikko.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä