Ilmiö – c’est moi

Phenomena,
Porin taidemuseo, 15.2.–25.5.2008

Porin taidemuseossa helmikuun puolivälissä avattu Phenomena-näyttely on tätä kirjoitettaessa ehtinyt kypsään ikään. Myöhäinen kritiikki on sille kuitenkin vain eduksi. Phenomena on nimittäin poikkeuksellisen kerrostunut tulkinnallisilta vaatimuksiltaan – ja siitä on mielekkäämpi kirjoittaa kun museossa on tullut piipahdettua jo useamman sunnuntaikävelyn voimin.

David Svenssonin (1973) eri sävyisen valkoisista loisteputkista kasattu seinä Light Plan (2006) avautuu ensi katseella ja Fredrik Raddumin (1973) epoksipatsaista saa kiinni yhtä nopeasti kuin sarjakuvalehdistä – mutta suurin osa Phenomenan teoksista on tulkintavaatimuksiltaan vähintäänkin raskasta keskisarjaa. Niihin pitää päästä sisälle – tai kyytiin. Ja sen eteen on tehtävä töitä.

Näyttelykonsepti on ajatuksia herättävä, mutta ei tavalla, joka auttaisi katsojaa (vaikka tekeillä oleva näyttelyjulkaisu saattaa hyvinkin täyttää tämän puutteen). Phenomenassa on esitteiden valossa kyse ilmiöiden havainnoinnista, ja siitä miten se tapahtuu taiteen välityksellä – mutta tämän tavattoman löyhän teeman kautta olisi vaikea tuoda mihin hyvänsä teoskoosteeseen ryhtiä.

Piilokärkenä nousee toisaalta esille katsojan oma aistillinen jaakobinpaini. Ahaa-elämyksiä ja tuntemuksia riittää. Marika Seidlerin (1972) videoinstallaation äärellä huomaa takapuolen alla lepäävän heinäpaalin lämmön. Tuomo Rosenlundin (1976) mustavalkoisten, sarjakuvamaisten maalausten harmaata realismia häiritsevät pistävän värikkäät ryöpsähdykset tuntuvat leikkaavan katsojan ruumista.

Taidetekona voidaan pitää sitä, että yhteisöllisen havainto- ja mediataiteen pioneeri Hanna Haaslahti (1969) on näyttelyssä esillä kolmen teoksen voimin. Haaslahden tekniseltä toteutukseltaan haastavissa ja aikaa vievissä töissä vastaanottajasta tulee toimija kuin varkain. Hän todellistuu kameroiden ja liikesensoreiden avulla teoksen yhteisöllisen maailman vaikuttajaksi – yhdessä muiden ohikulkijoiden kanssa.

Vuorovaikutusprosessissa sisään läikähtää inhimillistä lämpöä. Oma peilikuva jää elämään mediaseinässä muiden ohikävelijöiden liikkuvien fotoportrettien kanssa. Varjo hakee kontaktia tuntemattoman näyttelyssäkävijän kanssa – tai muuttuu pimeässä seinämässä katsojan muotoiseksi ikkunaksi, jonka takana riehuu pieni tyttö.

Viimeksi mainitun Space of Two Categories -teoksen mediaseinän takaa löytyy ihan oikea ryömimiseen kutsuva aukko, johon voi mennä makaamaan, katselemaan kattoon kiinnitettyä Haaslahden lapsuuden sängynpohjaa.

Paluu lapseksi tuntuu hetken mahdolliselta, selällään lattialla maaten, tussi- ja liitukirjoituksia ja -piirustuksia katsellen. Haaslahden ymmärtäminen vaatii aikaa, mutta tässä Phenomena on tullut avuksi. Nyt on mahdollista nähdä kolme merkittävää työtä rinnakkain, tavalla joka avaa tekijän mediaalista ajattelua.

Oman fenomenaalisen kenttänsä adrenaliinipiikki katsojasta tulee David Blandyn (1976) What is Soul -teoksen (2002) riivaamana. Video parkuu aulassa niin narsistisesti kuin taideteos ikinä voi, ja itse jäin miettimään mikä loppujen lopuksi ärsytti eniten – Blandyn naama, kova melu vai se, että jollekin taideteokselle annetaan oikeus äänimaailmallaan dominoida laajaa ympäristöä.

Raskaan sarjan tulkinnallisen haasteen, ja todellisen havaintojen tutkimusmatkailijan näyttely tarjoaa Tuula Närhisessä (1967). Aikaa omaavalle voi huoletta suositella kaivautumista Närhisen biologiseen eksentrismiin. Kyytiin voi hyvinkin päästä jo Eläinten jäljillä (2003–2004).

Mikäli valinnanvaraa on, käynti Porin taidemuseossa kannattaa ajoittaa kuukauden viimeiselle sunnuntai-iltapäivälle (27.4, 25.5). Silloin voi näyttelyn ohella katsastaa museokahvilan älykkäänvelton Sun day off -brunssiklubin. Vohveli hillolla ja kermavaahdolla avautuu ensipuraisulla – mutta musikaalisessa ja kirjallisessa annissa riittää sulattelua.

Kaiken kaikkiaan on niin, että Phenomena tarjoaa monia palkitsevia aistimellisia ja tulkinnallisia tuttavuuksia. Hiljaa hyvä tulee, eikä kuratoinnilta ehkä aina pidä odottaakaan muuta kuin hyvien teosten yhteensaattamista, ja yhden mahdollisen ikkunan, josta käsin teoksia voi halutessaan katsoa. Ripustus on joka tapauksessa ensiluokkainen. Teoksilla on tilaa hengittää.

Max Ryynänen
Kirjoittaja on visuaalisen kulttuurin teorian lehtori