Tulosta sivuKritiikit 2–08

30.10.2008 10.57

Näyttelykierros Rovaniemellä – Eemil Karila, Sami Evinsalo, Heidi Hänninen

1karilatwinkyIhmiselukka jumittaa eloonjäämisvietissään, ylityydyttää fyysisiä tarpeitaan, vaikka nälkä onkin henkistä laatua.
1karilatwinky
Eemil Karila, Twinky – the craziest bird in the world, 2007. Piirrosten ja öljymaalausten pohjalta luotu digitaalinen vedos bussipysäkillä, 200 x 507.

Näyttelykierros Rovaniemellä

Eemil Karila: What´s mine is ours – Mikä on minun on meidän
Rovaniemen taidemuseo 14.3.–4.5.2008

Sami Evinsalo: Mysteerit
Galleria Napa, Rovaniemi12.4.–30.4.2008

Heidi Hänninen: Ja znaju – Mä snaijaan
Galleria Katve, Rovaniemi 31.3.–17.4.2008

Osa meistä tavallisista pulliaisista yhä vieläkin elelee menneiden normien mukaan elukoita nassutellen, ostareita rakennutellen, selustoja turvaillen ja ylimalkaan kilpaillen. Taiteella on oikeutettuna tapana ollut pilkata teknokratian ja materiaalisen hyödyn maksimointiin pyrkivän toiminnan neandertalilaisuutta: ihmiselukka jumittaa eloonjäämisvietissään, ylityydyttää fyysisiä tarpeitaan, vaikka nälkä onkin henkistä laatua. Ja samaan aikaan naapurissa kuollaan sukupuuttoon.

Tällaiseen aistimattomuuden ja ajattelemattomuuden kombinaatioon iskee oivasti myös Eemil Karilan (1978) taide. Hänen Rovaniemen taidemuseossa sijaitsevaan näyttelyynsä liittyvä teos museon ulkoseinässä käyttää hyödykseen situationistien detournement-menetelmää, jossa asia kaadetaan sen omilla keinoilla: paratiisi-visiolla viekoitteleva, mahdollisesti vakuutusyhtiön mainosta muistuttava jättimäinen lakana manipuloi suohon koko vastapäisen upouuden kauppakeskuksen.

Myös toinen kaupunkitilaan levinnyt Karilan juliste Twinky – the craziest bird in the world vetää höplästä. Vanhojen hyvien aikojen Disney-elokuvajulisteeksi naamioitunut ei-mikään onkin lopulta partaansa naurava keskisormi – siis ajatuksen tasolla. Kuvan lukemisessa velttoilevana esteettinä minultakin jäi ymmärtämättä, että "lintuhan" se siinä ottaa vauhtia ja lentää toisen (WTC-) ”puun" läpi!

Museon sisällä on muutama perinteisempi ei-esteettisessä ryhdissä poseeraava, ties mistä kriittisistä merkityksistä pakkautunut maalaus. Myönnän auliisti, että omalla kohdallani vika on assosiaatiokoneistoni sökössä starttimoottorissa. Karilan piirrosjälki on komean neutraalia ja kuvat kutsuvat lukeneita lukemaan; erotisoimattomat värit ja jännityksistä vapautettu satunnainen rytmi saavat pop-taiteesta mielensä pahoittavan hakeutumaan ulko-ovelle. Mutta mitäs muuta täällä on?

Salin nurkassa on häpeämään asetettu kaksimetrinen nallepuku ilmaisemassa Suomi-identiteettiä, huoneen keskellä taas tyystin revennyt maalitaulu-teos Juoksin sen läpi, jossa taiteilija ilmaisee henkilökohtaista turhautumistaan suhteessa abstraktin taiteen kommunikoimattomuuteen. Muistan aiemmin nähneeni myös videon, jossa Karila juoksee tämän kennethnolandinsa läpi tehden näin abstraktista itselleen konkreettisen.

1karila,seen unseen1
Eemil Karila, Seen/Unseen, 2008. Uv-maali marmorilattialle. Teos toteutettu yhteistyössä siivooja Päivi Perinivan kanssa. Kuva: Matti Aikio.
Mustan verhon takana suuressa salissa on vain pari pientä valokuvataiteilija Jukka-Pekka Selinin ottamaa valokuvaa... toisessa luututaan salia ja toisessa siivoojaneidon kaurismäkeläinen potretti. Salin verhot on vedetty kiinni ja valaistus on ylen ankea. Viittaako tuskastuminen ja pettymyskin ylevään, ehdin miettiä, kunnes valot räpsähtävät pois ja teos näyttäytyy.

Paljastuu, että siivous onkin suoritettu jollakin fluorisoidulla litkulla, joka hohtaa nyt kirkkaana ultraviolettivalojen hämäryydessä. Luuttuamisen jälki on action paintingia ja onkin hauska ajatus kävellä 200 neliömetrin kokoisessa maalauksessa ristiin rastiin. Sitten valot taas syttyvät, maalaus katoaa ja on tuokio aikaa funtsia.

Warholhan se pisti jonkun kaverin kusemaan kanvakselle, ja se oli sitten myös maalaus. Turner-palkinnon vuonna 2001 voitti Martin Creed teoksella, jossa näyttelysalin valot oli ohjelmoitu syttymään ja sammumaan, ja siinä kaikki. Myös tämä Karilan teos on niin ensisijaisesti ideataidetta, että on miltei mahdotonta ajatuksiltaan päästä aistimaan, miltä tämä oikeastaan tuntuu.

Mutta kun rupattelu päässä lakkaa, huomaa että tällaistahan on discossa, tai jossain udergroundia vain udergroundin vuoksi paikassa, mahdollisemman kaukana sakraalista. Eli jos katson esteettisesti eläytyen, tulee ahtaan paikan kammo, mutta jos onnistun ajattelemaan, homma toimii.

1KArila,-seen unseen2
Eemil Karila, Seen/Unseen, 2008. Uv-maali marmorilattialle. Teos toteutettu yhteistyössä siivooja Päivi Perinivan kanssa. Kuva: Matti Aikio.
Visuaalisesti samassa teemassa täsmälleen päin vastoin toimii yläkerran Wihurin kokoelmanäyttelyssä esillä oleva Tommi Mäkelän maalaus Pimeä synnyttää valon. Sitä jos katsot pää edellä, et näe mitään, mutta sulaudu tantrisesti niin jo kundaliini-käärme sisälläsi sihisee. Ironia ja usko – taiteen kaksi napaa.

1Evinsalo-mysteerit-VIII
Sami Evinsalo, Mystreerit VIII, 2008. Öljy kankaalle, 100 x 125 cm. Kuva: Sami Evinsalo.
Galleria Napa on Lapin taiteilijaseuran pyörittämä valoisa näyttelytila museon läheisyydessä. Myös matka Karilan näyttelystä hiljattain Helsingistä Keminmaahan muuttaneen Sami Evinsalon (1972) teosten ääreen on rennon kuljeskelun kaltainen. Lyhyt askel kohti modernismia, mutta samalla yllättävän pitkä kohti Ajan ontologiaa.

Mysteerit-näyttely koostuu kahdeksasta saman nimisestä keskikokoisesta maalauksesta. Teosten idea on kaikissa sama. Taustalla on siluettimainen maisema, jossa pimeän kesäyön lämmössä humiseva runsaslehvästöinen, koko kuvan korkuinen metsäsaareke. Tämän päällä on toinen kuvataso, jossa on kahteen valööriin viritetty kasvo pop- ja elokuvatähtien maailmasta. Teokset on maalattu samoilla, muutamilla sinisillä, jotka ovat toisistaan värillisesti yllättävänkin etäällä.

Kuvatasot muodostavat semanttisen, kontrastisen jännitteen suhteessa Ajan mysteeriin. Kesäyön humiseva lehvästö edustaa jotain päättymättömyyttä, ikuista paluuta – eikä ainoastaan assosiatiivisesti vaan myös maalauksellisissa tekijöissään: puskan sydämestä mustuudesta esiin parittelevat vihreä ja punainen, ja osassa maalauksista näiltä rauhassa tumma sininen itsessään puhkeaakin yön kuumaan vitalismiin. Siinä on elämä, nimetön.

1evinsalo-mysteerit-V
Sami Evinsalo, Mysteerit V, 2008. Öljy kankaalle, 100 x 125 cm. Kuva: Sami Evinsalo.
Idolikuvien taso puolestaan edustaa luonnon rinnalla lopulta yksinäisyyttä ja kuolemaa. Alussa asetelma on kuitenkin toisin. Kasvojen ilmeet ja katseet luovat kahdeksan teoksen voimalla käsityksen maksimaalisten mahdollisuuksien, vallan, nautinnon, kaipauksen ja täyttymyksien makeasti houkuttelevasta maailmasta. Jotain näistä ilmaisevaa elettä ja asentoa korostaa puskan uskottavasti kuohuva muoto, joka kuitenkin pian vie voiton kaikesta.

Ehtymättömän karismaattiset hahmot tipahtavat tähdenlennon kaltaisesti haamuiksi ja heijastuksiksi tuonpuoleisuuden litteään pintaan. "Hitaat, vahvat voimat ottavat mittaa nopeiden ja kevyehköjen kanssa vetäen puoleensa ja jakaen kumpikin omistaan pitäen kokijansa liikkeessä" ...

Evinsalo itse ei siis ilmeisesti näekään lopputulosta niin totaalisena. Näen tässä yhteyden sille, että hän pitää maalaamistoimenpidettä sinänsä hieman vastenmielisenä suorituksena, kun taas sopivan kuvan etsiminen ja muokkaaminen, ynnä maalausta edeltävä ideatason työskentely sen sijaan muodostavat varsinaisen taiteellisen prosessin.

Myös Lapin yliopiston kampukselta Taiteiden tiedekunnan aulatiloista löytyy muutama täysvarustettu nykytaiteen näyttelytila. Siellä pidetään kuitenkin lähinnä vain tiedekunnan sovellettujen taiteiden opiskelijoiden näyttelyitä. Talossa on huippuluokan puitteet ja välineistö kaikille nykytaiteen medioille; juuri kenelläkään vain ei tunnu olevan todella aikaa tai syytä panostaa varsinaisen taiteen tekemiseen.

Sanottakoon vielä, että Kauneuden perään näissäkin tiloissa ani harvoin haikaillaan – kontekstuaalisuus johtaa täälläkin 10-0. Mutta välillä nähdään kyllä niissä merkeissä kunnianhimoisiakin näyttelyitä.

1aiti-venaja1
Heidi Hänninen, still-kuva videoteoksesta Äiti-Venäjä.
Tällainen on esimerkiksi opintojensa loppusuoralla olevan Heidi Hännisen (1982) Venäjä-aiheinen kahden videoteoksen ja kahden installaation kokonaisuus. Toisessa videoista kumotaan maastokuvioisella keilapallolla niin ikään maastokuvioin maalattuja naapurimme kansallisia maatuska-puunukkeja – ilmeisesti Venäjän armeijan sotapoikia.

Installaatioteokset puolestaan kuvaavat neukkuarkkitehtuurin perinnökseen jättämää kerrostaloasumisen mallia kovin empaattisesti. Katsojakin samastuu lokerossaan sinnittelevään asukkiin. Vaikka yhtäällä jauhaa sotakoneisto ja toisaalla, kuin taivaana yhtä loputtomasti videoteos Ideologiset aakkoset, betonipesän sisäavaruudessa on hiljaisuuden kaikki mahdollisuudet, ajattelun ja tunteen vapaus, ja venäläisen melankolian eksistentiaalinen syvyys.

Hännisen teoksissa on kyllä kysymisen snajua, mutta runsaus ja estetismi ovat niissä vielä jonkin verran esteinä. Ota kauneus kokonaan pois, niin silloin se ehkä todella tulee tai todella häipyy, ja kysymys jää paremmin voimaan. Less is more lähes aina ja lähes kaikkialla.

Henri Hagman
Kirjoittaja on Rovaniemellä asuva taiteilija

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä