Tulosta sivuKritiikit 2–08

30.10.2008 13.47

Pohjoismaisia nykymuotokuvia Amoksella

Otso-Peter-Rothmeier-RavnKonstailemattomat ”tavallisen ihmisen” muotokuvat herättävät katsojassa eniten aitoja tuntemuksia.

Otso-Peter-Rothmeier-Ravn
Peter Rothmeier Ravn, Hyvää viikonloppua 3 (Hilmer Hassig), 2005.

Pönötyksestä poliittiseen korrektiuteen

Portræt nu!  – Pohjoismaisia nykymuotokuvia

Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 28.3.–18.5.2008


Vain vajaa vuosi sitten taideyleisö sai mietiskellä muotokuvien tiukkoja sääntöjärjestelmiä ja vallan attribuutteja ihaillessaan eduskunnan puhemiehistä tehtyjä muotokuvia Suomen kansallismuseossa järjestetyssä juhlanäyttelyssä. Nyt on mahdollisuus tarkastella sitä, miten niitä tehdään vähän toisin.


Tanskalainen Fredriksborgin kansallismuseo järjesti vuosina 2006–07 yhteispohjoismaisen muotokuvakilpailun, johon osallistui kaikkineen 521 työtä. Asiantuntijaraati on seulonut tästä määrästä kuutisenkymmentä työtä, jotka ovat nyt Tanskan ja Islannin jälkeen esillä Suomessa. Kesällä näyttely jatkaa Ruotsiin ja sieltä myöhemmin Norjaan.


Suomalaisia tarjokkaita oli mukana 59, joista yhdeksän pääsi mukaan näyttelykoosteeseen. Mukana ovat Anne Elina Alho, Zsuzsa Demeter, Pia Hentunen, Matti Kolehmainen, Aila Leppikangas, Tarja Malinen, Viktoria Nikkari, Tommi Nordgren ja Maria Ylikoski – eivät kaikki siis järin tunnettuja taiteilijoita. Palkinnoille he eivät yltäneet.


Kilpailun tarkoitus oli tutkailla sitä, miten taiteilijat juuri nyt tässä ajassa lähestyvät muotokuvaa ja ajatuksena oli myös löytää innovaatioita – muun muassa sitä miten uudet mediat soveltuvat muotokuvagenreen. Ainoa etukäteen asetettu ehto oli töiden tuoreus. Niinpä mukana on perinteisten veistosten ja maalausten lisäksi videota, valokuvaa ja installaatioita.


Tein näyttelyyn mennessäni ajatuskokeen, jolla yritin ennakoida sen sisältöä. Arvelin, että mukana on paljon maahanmuuttajia, naisia ja ns. tavallisia ihmisiä, ja arvelin myös, että voittajan täytyy melkoisella todennäköisyydellä olla videoteos. Bingo!


Raati oli toiminut varsin ennakoitavasti ja poliittiskorrektisti. Pääpalkinnon voitti tanskalainen Sonja Lillebæk Christensen videoteoksellaan On a Slow Boat to China (Self Portrait) (2005). Teoksessa kertoja vaeltelee kööpenhaminalaisella puistoalueella ja kommentoi siellä liikkuvia miehiä ja naisia hieman humoristisesti paljastaen näin pikkuhiljaa omaa kuvaansa, omaa tapaansa arvioida ympäristöä ja sen tapahtumia.


Toinen palkinto annettiin vähän nahkapäätöksen tuntuisesti vanhalle mestarille, ruotsalaiselle vuonna 1913 syntyneelle Sven Ljungbergille hänen Omakuvastaan (2006). Kolmas palkinto meni rujoa ja kookasta ja sellaisena todellisuudessa jo varsin kliseistä nykyvalokuvausta edustavalle tanskalaiselle Torben Eskerodille kuvasta Untitled #5 (Soren Tramm) (2006).


Otso-slowboat
Sonja Lillebæk Christensen, still-kuva videoteoksesta On a Slow Boat to China (Self Portrait), 2005.

Palkinnothan eivät sinänsä ole kovin kiinnostava tapa lähestyä taidetta, ja näyttelyssä palkitut asettuvatkin nopeasti muiden teosten kirjoon, jota dominoi mieto toisinajattelu muotokuvagenreä kohtaan. Hyviä oivalluksia joukossa toki on, mutta osa poliittisista eleistä vaikuttaa varsin ponnettomilta.


Esimerkiksi ruotsalaisen Björn Larsonin salkku Svenskerne (2004), jossa on kymmenen ruotsalaisnaamaa valokuvalle maalatulla guassilla tuunattuna ei juurikaan siitä kummene, että salkun kullattu teksti on kahdella kielellä: ruotsiksi ja arabiaksi.


Aivan vastaavasti sopii kysyä, miten tanskalaisen Rune Johansenin valokuva Samburu kriger (2006) purkaa diskursseja postkoloniaalisessa maailmassa. Kenialaisen anonyymin samburusotilaan mustavalkoinen valokuvahan on juuri kuin sitä vanhaa etnografista stereotypioiden luomista, jossa yksilöt saavat yksilöllisyytensä sijaan anonyymisti edustaa jotain tyyppiä.


Eikö Johansen vaivautunut edes kysymään mallinsa nimeä?


Otso-Torben-andahl
Torben Åndahl, Eläkkeellä oleva työläinen Artur Jensen, 2005.

Tuntuukin siltä, että parhaiten taiteilijat ovat onnistuneet kuvatessaan lähipiiriään ja tuttuja ihmisiä. Konstailemattomat ”tavallisen ihmisen” muotokuvat herättävät katsojassa eniten aitoja tuntemuksia. Esimerkiksi Demeter osoittaa Kyllikin muotokuvalla (2004), että pienikin voi olla tehokas: kooltaan 20 x 15 cm oleva, puulle maalattu akryylimaalaus on intiimiydessään varsin puhutteleva.


Ja kyllä se perinteinen mustavalkovalokuvakin pitää vielä pintansa: tanskalaisen Torben Åndahlin Eläkkeellä oleva työläinen Arthur Jensen (2005) pysäyttää ilmeellään ja olemuksellaan katsomaan toista ihmistä – ja sehän jo riittää muotokuvan riittäväksi ja välttämättömäksi ehdoksi.


Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja ja kriitikko


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä