Tulosta sivuKritiikit 2–08

30.10.2008 11.11

Tilan todellisuuksia ja pelon maisemia – Pertti Kekarainen, Katerina Mistal

Nettikekar2Pertti Kekaraisen valokuvat hämäävät silmää ja ruokkivat kauneuden nälkää. Katerina Mistralin kuvakerronta taas vie mielikuvituksen ja arkaaisten pelkojen äärelle.
Nettikekar2
Pertti Kekarainen, TILA (double door), 2008. Kromogeeninen värivedos, Diasec, 195 x 180 cm.

Tilan todellisuuksia

Pertti Kekarainen: Teoksia sarjasta TILA – Spaces
Galerie Anhava, Helsinki, 3.4.–27.4.2008

Katerina Mistal: Fear of Landscape
Valokuvagalleria Hippolyte, Helsinki 4.4.–27.4.2008

Pertti Kekarainen (1965) on valokuvaa käyttävä taiteilija, jolla on taidemaalarin ja kuvanveistäjän koulutus. Density (tiheys) -sarjan (1997–2002) teoksissa Kekarainen kuvasi lähinnä koteja, nyt lähtökohtina ovat lähinnä julkiset tilat. Tutunoloiset interiöörit syntyvät kuvissa uudelleen omalakisina rakennelmina, jotka tarkastelevat ja kommentoivat tilaa.

Kuvat ovat täynnä lasisia, heijastavia pintoja, ikkunoita ja ovia. Läpikuultavuudessaan ja arkifunktiosta etäännyttävissä väreissään lasiovet näyttävät usein häilyviltä ja eteerisiltä. Ne ikään kuin irtoavat karmeistaan, arkisista pidäkkeistään ja luopuvat tutusta proosallisuudestaan.

Kekarainen käyttää väriä sekä pienempinä tehosteina että laveampina pintoina, usein ikään kuin irrallisena, itsenäisenä ulottuvuutena, mikä saa valokuvat näyttämään abstraktien maalausten sukulaisilta. Yksinkertaisuudessaan pysäyttävä on myös mustavalkoskaalassa liikkuva lasiovi teoksessa Tila (Black handle) (2008).

Nettikekar
Pertti Kekarainen, TILA (black handle), 2008. Kromogeeninen värivedos, Diasec, 195 X 117 cm.
Vahva kolmiulotteisuuden tuntu tuo kuviin voimaan nyt-hetken ja läsnäolon vaikutelman. Tilan lisäksi teokset tuntuvat tarkastelevan myös aikaa. Niissä on eräänlaisia kuplamaisia heijastuksia, jotka avaavat ylösalaisin olevan näkymän uuteen tilaan, kadulle tai huoneeseen. Näissä heijastuksissa näkyy usein myös ihmisiä.

Kuvat näyttäytyvät eräänlaisina ”samaan aikaan toisaalla” -näkyminä. Tilallisten rakenteiden päällekkäisyys ja sisäkkäisyys tuntuvat siis ulottuvan myös tapaan, jolla aika kuvissa hahmottuu. Kuvat tavoittavat kokemuksellisuuden, jossa tila ja aika toisistaan erillisinä kategorioina limittyvät yhteen kuten käsillä olevassa hetkessä. Tai muistoissa.

Katsojaa koukuttaa myös kuvien kolmiulotteisuuden tuntu ja heijastusten leikki itsessään. Ovet, ikkunat, huoneet ja lasipinnat eivät siirry kuvien maailmaan karkeina todellisuuspalkkeina niin kuin elementtirakentamisessa tapahtuu. Ne tuntuvat pysyvän koossa illuusion voimalla.

Nettikaterinamistal
Katerina Mistal, Sarjasta Jakt II, 2007.
Ruotsalaisen Katerina Mistalin (1960) valokuvissa on ympäristöjä, jotka ovat toisella tavalla tiheänä inhimillisistä merkityksistä ja jäljistä. Mistalin kuvissa ihmisen ympäristöt ovat usein maalauksellisia maisemia kuten vehreitä nummia ja merinäkymiä. Ja ihmisen jälki maisemassa usein tahra.

Mistalin nummilla vaeltavat todelliset sudet lampaiden vaatteissa – kuvien teini-ikäiset nuoret pitelevät käsissään ampuma-aseita kuin viatonta viihde-eloktroniikkaa. Jakt II -sarjaan kuuluvassa teoksessa tyttö ja poika seisovat selin kameraan aseet käsissään. Kolmas hahmo, nuori tyttö, makaa maassa.

Kuvasta alkaa helposti hahmottaa yksinkertaista narratiivia. Makaava tyttö näyttäytyy haavoittuneena, vaikka ruhjeita tai verta ei ole näkyvillä. Yhtä hyvin hän voisikin vain lepäillä. Jopa aseet kahden nuoren käsissä näyttävät liike-epäterävyyden vuoksi jotenkin haurailta, melkein viattomilta. Raikas maisema ja heleät pallo- ja raitakuosit tyttöjen vaatteissa tehostavat viattomuuden tuntua.

Sarjan kaikissa kuvissa vaaran merkit eivät myöskään ole kovin ilmeisiä. Yhdessä aseita ei ole lainkaan näkyvillä ja kaksi tyttöä näyttävät vain loikoilevan nurmikolla. Kuville on tyypillistä ambivalentti kauneuden ja vaaran tunnun yhdistelmä. Näennäisen viattomasta tilanteesta alkaa etsiä epäilyttäviä piirteitä ja toisaalta niinkin banaalit vaaran ja väkivallan merkit kuin aseet lasten tai nuorten käsissä eivät yhtäkkiä näytäkään itsestään selviltä.

Släkthus-sarjassa huomiota herättävää on sama petollinen, vaihtelevia tulkintoja ruokkiva tunnelma. Jakt-sarjassa viritys on viitteellinen ja vihjauksenomainen, Släkthus on jotenkin peittelemättömämmin aggressiivinen.

Useassa kuvassa toistuvana elementtinä on hirvenpää. Varastomaisessa tilassa nainen verisessä, valkoisessa yöpaidassa tukka silmillä pitelee hirvenpäätä. Jakt-sarjan kuvia katsoessaan kuvista rakenteli väistämättä tapahtumaketjuja, mutta nyt kuvaston surrealismi saa pitäytymään lähinnä painajaisunen logiikassa.

Maria Savela
Kirjoittaja opiskelee estetiikkaa Helsingin yliopistossa.

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä