Tulosta sivuPääkirjoitus 2-08

Serrano2
Yksityiskohta Andres Serrano valokuvasta Set Designer Ken Cox sarjasta America, 2002.Chipachrome 101,5 x 82,5 cm. Courtesy Paula Cooper Gallery.

Helmikanaksi helmikanojen paikalle

Sauna on hyvä paikka ajatella. Hien mukana ajatukset virtaavat pintaan, noruvat pitkin ohimoita ja puhdistavat päätä. Jälkeenpäin pehmeistä assosiaatioketjuista ei tosin aina saa tolkkua, mutta olo on mukavan rentoutunut.


Männäviikolla muistin sopukoista pulpahti esiin viisitoista vuotta sitten käyty helmikanakeskustelu. Eeropekka Rislakin Imageen (3/1991 & 2/1993) haastattelema taiteilija J. O. Mallander pisti taidemuseoiden vasemmalle kallellaan olevat helmikanat ja konsensusta ruokkivan median järjestykseen. Mallander näki feministien, marxilaisten ja naismuseonjohtajien suosimassa taiteessa jopa demonisia piirteitä.


Nyt kun helmikanojen aikakausi on julistettu päättyneeksi, juttu tuntuu kovin enteelliseltä. Se osui sitä paitsi aikaan, joka joidenkin mielestä merkitsi hyvinvointivaltion ideologisen pohjan rapautumista. Sen seurauksena julkinen ja yksityinen sektori ovat nyt hyvää vauhtia lomittumassa toisiinsa, mikä näkyy myös museokentällä.


Yritin kaivaa juttuja esiin kirjahyllystäni, mutta löysin vain vanhan Taide-lehden (4/1993). Siinä Rislakin fiksuksi tituleeraama naissankari ja Mallanderin tuolloinen kumppani, nyt Pariisin instituutin johtoon valittu intendentti Marja Sakari jatkoi demonikeskustelua, jota voisi maistella vaikkapa Ulla Karttusen rikossyytteeseen johtaneiden lapsipornokuvien äärellä.


Sakarin mielestä postmoderni taide ja suomalainen taideinstituutio kaikessa ”moniarvoisessa yksipuolisuudessaan” suosi ”puolitotuuksia” ja tuki ”suppean piirin valtapyyteitä”. Hänestä taide tuo parhaimmillaan esiin ”aikakautensa syvimmän totuuden”, eikä vain herättele sosiaalista omaatuntoa tai riko tabuja, kuten Andres Serranon ruumishuonekuvat.


”Tuskin raadollisuus, kuvotus ja paha olo vievät meitä henkisesti eteenpäin tai syventävät loputtomiin ymmärrystämme.” Shokkiefektien sijaan hän kaipasi ”totuudellista” taidetta.”Taide voi ohjata tielle, joka johtaa ihmisiä tiedostamisen illuusiosta illuusioiden tiedostamiseen ja lopuksi suuntaa meidät kuvan ja symbolin tuolle puolen perimmäisten totuuksien tajuamiseen.”


Olen aina hiukan kammoksunut ihmisiä, jotka tietävät mikä on hyvää, kaunista ja oikein. Ehkä siksi, että elämä näyttäytyy minulle perin raadollisena. Tai siksi, etten tunne kuuluvani armoitettujen joukkoon. Kysyminen on minusta kiinnostavampaa kuin totuuden löytäminen.


Kirjailija Riku Korhonen esitteli taannoisessa kolumnissaan seksikkyyskertoimen, joka määräytyy netin kuvahakujen perusteella. Hekumallisimpia mielikuvia ruokki – yllätys, yllätys – koulutyttö. Ulla Karttusen havainto kulttuurin lapsipornoistumisesta ei siis näyttäisi olevan väärä. Mutta miten pitkälle tämän havainnon esittäminen kantaa?


Karttusen näyttely pisti liikkeelle lähes samanlaisen mediamylläkän kuin ulkoministeri Ilkka Kanervan seksistiset tekstiviestit. Helsingin Sanomissa taiteilija sai kulttuurin etusivun itselleen ja hänen kumppaninsa, tutkija Erkki Sevänen käsitteli teemaa pääkirjoituspalstalla.


Media tiputti Kanervan palliltaan, mutta varsinainen lapsipornokeskustelu ei ole vielä edes alkanut. Miten puuttua ilmiöön, jolla on lapsen kasvot, mutta kapitalismin tuotantorakenteisiin kuuluvan valta- ja halutalouden raiskaama vartalo?


Toivottavasti kohun ainoa seuraus ei ole kaiken ”demonisen” taiteen suitsiminen ja hikeä vailla olevan saunapuhtauden vaatiminen. Helsingin kaupungin taidemuseon johto on ainakin halunnut pitää pesänsä puhtaana ja pessyt kätensä koko jupakasta. Mitäköhän helmikanat olisivat tehneet?

 

Arja Elovirta


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä