Tulosta sivuAika käy vähiin… mikä on taidemaailman ympäristövastuu?

Aika käy vähiin… mikä on taidemaailman ympäristövastuu?

Transmediale, Berliini 28.1.–1.2.2009

Berliiniläinen ”taiteen ja digitaalisen kulttuurin” festivaali Transmediale aloitti toimintansa vuonna 1988 videotaiteen festivaali VideoFilmFestinä. Vuosina 1997/1998 festivaali laajeni ”multimediapohjaisen” taiteen festivaali Transmedialeksi, jonka rinnalla on vuodesta 1999 saakka toiminut myös lähinnä elektroniseen ja klubimusiikkiin erikoistunut tapahtuma club transmediale.

Vuoden 2009 mediataiteen festivaali Transmedialen teemaksi oli valikoitunut ”Deep North”, syvä pohjoinen. Sosiologi Saskia Sassen luonnehti teeman kuvastavan ”ajallemme ominaista epävakautta, joka ilmenee maantieteellisten, taloudellisten ja sosiaalisten merkityksien muuntumisessa.” Kaikkia elämänalueita koskettavan muutoksen taustalla nähtiin kytevä aikapommi; ilmastonmuutos, jota käsiohjelmassa kutsuttiin jopa ”aikakautemme absoluuttiseksi viholliseksi.” Koska maapallo ”biologisena, kulttuurisena ja teknologisena systeeminä” ei mitä ilmeisimmin ollutkaan
sellainen, kuin olimme ajatelleet sen olevan, oli meidän suoritettava pikaisia uudelleen arviointeja, sillä ”aika käy vähiin…”

Varsin apokalyptinen, lopun alkua henkivä oli siis festivaalin tematiikka. Keskustelu velloi ilmastonmuutoksen ympärillä, sen sosiaalisissa ja kulttuurisissa vaikutuksissa. Siltä osin, kuin itse keskustelua seurasin, oli se kuitenkin taidekeskustelua väistävää. Samanaikaisesti kun puhuttiin ilmastonmuutoksesta tunnuttiin taiteessa teknologiaa pidettävän yhä itseisarvona. Yhdistelmä on varsin ristiriitainen, mistä johtuen keskustelu asettuikin välillä koomiseen valoon. Nyt käydyn keskustelun ohella olisi ollut äärimmäisen mielenkiintoista, jos puheeksi olisi otettu ilmastonmuutoksen vaikutukset mediataiteeseen, joka ehkäpä eniten luonnonvaroja kuluttavana taiteenlajina sisältää paljon aihetta ympäristöeettiselle pohdinnalle. Mikä on taidemaailman ympäristövastuu, onko ilmastonmuutoksen estetisointi eettistä, ja pitäisikö taiteilijan ekologisten ratkaisujen näkyä vai olla näkymättä taiteessa?

Epäilemättä ilmastonmuutoksen apokalyptinen tematiikka tarjoaa suunnattomia mahdollisuuksia taiteelliselle ilmaisulle. Mikä voisikaan herättää nykyihmisessä voimakkaampaa levottomuutta ja epämääräisempää pelon tunnetta, kuin ilmastonmuutos. Ulrich Beck toteaa festivaalijulkaisussa, että ”ilmastonmuutos johtaa suoraan ja vääjäämättä ja ilman mitään epäilyksiä kohti maailmanloppua. [...] Ilmastonmuutos on puhdasta ambivalenssia.” Teema, jolla Transmediale 2009 mässäili, ei siis ollutkaan vain epämääräinen ”Deep North”, vaan ilmastonmuutospuheeseen sisältyvään apokalypsiksen uhkaan kytkeytyvä ylevän kokemus.

Transmediale on lähtökohtaisesti teknologiaa tavalla tai toisella hyödyntävän taiteen festivaali. Luovaa teknologian taiteellista käyttöä, siis sellaista, jossa teknologialla olisi myös välineellinen, eikä pelkästään käsitteellinen rooli, näki festivaalilla kuitenkin aika vähän. Yki sellainen oli portugalilaisen Rudolfo Quintasin ”primitivistiseksi” kuvailtu performanssi Burning sounds (2008). Teos on noise-performanssi, joka rakentuu tulen ja kehon liikkeiden tietokoneohjelmaan aiheuttamista häiriöäänistä. Toinen oivaltava teos oli Haus der Kulturen der Weltissä esillä ollut Hehe–ryhmän Suomessa Ympäristötaiteen säätiön kunniakirjalla viime vuonna palkittu Nuage Vert (2008). Teoksessa Salmisaaren voimalaitoksen saastepilveen heijastettiin 22–29 helmikuuta 2008 laseranimaatio, joka kasvoi aina sitä suuremmaksi, mitä vähemmän helsinkiläiset käyttivät kullakin hetkellä energiaa.

Yksi ajatuksia herättävimmistä töistä Haus der Kulturen der Weltin näyttelyssä oli chileläissyntyisen ja 1980–luvulla Tanskaan muuttaneen Marco Evaristtin teos Trilogy, Teos koostuu kolmesta ympäristöpoliittisesta teosta, jotka on ikuistettu kolmeksi valokuvaksi. Ensimmäinen teko toteutui Grönlannissa vuonna 2004. Siellä Evaristti maalasi punaiseksi jäälohkareen, joka sitten kuvattiin ja teos sai nimen The Ice Cube Project. Seuraava teos toteutettiin vuonna 2007 Ranskassa Mont Blancilla, jonka yhdelle pienelle huipulle Evaristti kiipesi ryhmänsä kanssa ja levitti vuorelle punaisen peitteen. The Mont Rouge Projectia seurasi vielä vuonna 2008 trilogian viimeinen osa, jossa taiteilija värjäsi punaiseksi Saharassa sijaitsevan dyynin ja kuvasi sen. Viimeinen osa sai nimen The Arido Rosso Project.

Valokuvat eivät kerro Evaristtin projektista vielä juurikaan. Vasta tutustuminen Evaristtin kotisivuihin alkaa aukaista teosten sanomaa oikeasti. ”Kuka omistaa luonnon?” taiteilija kysyy. ”Jos kerran Ranskan valtio voi tehdä ydinkokeita Polynesiassa, niin kai minäkin voin varata pienen palan maata rauhanomaisiin tarkoituksiin”. Evaristti väittää, ettei hän halua millään tavalla vahingoittaa luontoa. No, jos annetaankin taiteilijalle anteeksi kaikki teosten vaatimat myrkyt ja ison työryhmän liikehdinnän tuottamat saasteet, niin viimeistään siinä vaiheessa tekee mieli potkaista, kun taiteilija kuvailee maalanneensa ”huvin vuoksi” Saharassa erään viattoman kamelinkin pinkiksi ”kokeillakseen kuinka muut kamelit suhtautuvat siihen.” Mont Blancin videoista taas löytyy pätkä, jossa Evaristti tekee lumesta vuorelle wc-istuimen, ruiskumaalaa sen pinkiksi ja lorottaa lopuksi perään. Joko tahallaan tai tahtomattaan Evarstti on todella vastenmielinen. Väistämättä juontuu kuitenkin mieleen, että kenellä oikeastaan on varaa tuomita Evaristtia, jonka arrogantti asenne kuvaa valitettavan rehellisesti nykyistä kaksinaismoralismia. Puhutaan luonnonsuojelusta, surraan ilmaston lämpenemistä ja jäätiköiden sulamista mutta loppujen lopuksi kuitenkin lennellään ympäri maailmaa toteuttamassa milloin mitäkin pyrkimyksiä. Huoli ympäristöstä jää toiselle sijalle nautinnon halun ja omahyväisyyden rinnalla.

Juuri ihmisten kykenemättömyys muuttaa elintapojaan on aiheena berliiniläisen Reynold Reynoldsin videoteoksessa Six apartments (2007). Teos koostuu kahdesta samanaikaisesta, aika ajoin linkittyvästä kuvanauhasta, jotka kertovat tarinaa kuudesta ihmisestä ankeissa, arkisissa kodeissaan. Taustalla media suoltaa jatkuvaa löpinää ilmaston lämpenemisestä mutta ihmiset jatkavat pieniä, haisevia, yksinäisiä rituaalejaan täydellisen välinpitämättöminä ja kykenemättöminä tiedon vastaanottamiseen. Visuaalisesti teos on kuin sarja synkän täyteläisiä, samaan aikaan lyyrisiä ja groteskeja barokkimaalauksia. Ja kaiken kattaa ilmeisen apokalyptinen tunnelma. Teoksen pelkistetty sanoma on, ettei ihmislajilla ole tulevaisuutta. Mieleen jää kuitenkin myös yksi toiveikas lause: ”ehkäpä  alkava vuosisata on kriittinen ihmisyyttä kohtaan.”

Maailmanlopuntunnelmilla leikkii myös Petko Dourmana teoksessaan Post Global Warming Survival Kit (2008). Ydintalven tunnelmaan johdattava tilateos koostuu seinään projisoidusta, laajasta harmaasta merimaisemasta, kauhuelokuvamaisesta, minimalistisesta äänimaisemasta ja keikkuvasta, vanhasta asuntovaunusta. Huone on täysin pimeä ja katsojat seikkailevat tilassa pimeäkiikareiden kanssa. Asuntovaunun sisältä löytyy jännittävä lokikirja, jossa viimeinen eloon jäänyt ”valkokaartilainen” kirjoittaa kokemuksistaan: ”When the dust covered the sun, east and west lost all meaning. Now there is only water in the north, and in the south there are storms. It is nice to be in the south on days between storms, but the risk is too high.” Dourmana luo teoksen kokijalle mahdollisuuden pienen tieteisseikkailun kokemiseen, paluun lapsuuden jännittävimpiin leikkeihin ja toisaalta alitajuntaisiin tunnelmiin, joita tavallisesti kohtaa vain unissa.

Brasilialaisen Alice Micelin teoksen Inverse Square (2008) pääosassa on Tsernobylin voimalaitos. Tai oikeastaan sen vuonna 1986 tuhoutunut reaktori numero 4 kuvattuna Valkovenäjän puolelta, jonne suurin osa onnettomuuden jälkeisestä radioaktiivisesta jätteestä laskeutui. Voimalaitoksen ympärillä on edelleen 30 kilometrin laajuinen ihmisiltä kielletty vyöhyke; videokuva on kuvattu tuon kielletyn alueen reunalta. Teos koukutti ottamaan lisää selvää Tsernobylin onnettomuuden seurauksista. Selvisikin varsin mielenkiintoinen seikka: suljetun alueen kasvillisuus on onnettomuuden jälkeen palannut takaisin entistäkin rikkaampana, kun ihmiset on ajettu alueelta pois. Micelin käsitteellinen teos tyytyy kuitenkin tarkastelemaan pahamaineista reaktoria hyvän etäisyyden päästä mutta avaa sillä tavalla laajan merkityssisällön. Tsernobyl jää askarruttamaan mieltä.

Festivaalilla oli esillä useita projekteja, jotka olivat tavalla tai toisella kollektiivisia tai kommunikatiivisia. Yksi tällainen oli Kunsthaus Kreuzbergissä esillä ollut espanjalaisen Platoniqin ”sosiaalisia mekanismeja tutkiva” tieto- ja osaamistietokanta The Bank of Common Knowledge. Ihmiset jättivät ilmoitustaululle liimalappuja, joihin oli kirjattu yhteystiedot ja se mitä he halusivat toisille opettaa tai mitä haluaisit jonkun heille opettavan. Pyrkimystä kollektiivisuuteen oli myös Los Angelesista kotoisin olevan Lucky Dragons –duolla. Kahden tunnin mittaisen työpajan keskiössä oli itse rakennettu elektroninen instrumentti, jonka toimintaperiaate oli se, että osallistujat tarttuvat kiinni mikseriin kytkettyihin anturoihin luoden soivia virtapiirejä toistensa kehoja koskettelemalla.

Tapahtumat ja keskustelut jäivät kuitenkin loppujen lopuksi melko etäisiksi. Ihan niin kuin Dora Garcian Stasiarkistojen inspiroimassa videoteoksessa Zimmer, Gespräche (2006), joka on aivan loistokas kuvaus ihmistenvälisestä etäisyydestä, kommunikaation mahdottomuudesta ja absurdista, kryptisestä metapuheesta. Keskustelu käydään tuolla jossain, eikä sitä ainakaan liiasta selkeydestä voi syyttää kun yksistään käsiohjelman lukeminen vaati pitkällistä paneutumista.

Kaiken kaikkiaan ilmastonmuutos oli todella rohkeasti valittu teema. On mahdotonta uskoa, etteivätkö järjestäjät olisi oivaltaneet, että teema nostaa kärjistetysti esille mediataiteen ja luonnon suhteen. Festivaali herätti pohtimaan jälleen kerran uudella tavalla taiteen suhdetta luontoon. Sata vuotta sitten avantgardetaiteilijat julistivat, että maailma muuttuu ja taiteen tulee muuttua sen mukana. Nyttemmin mullistus on edennyt tilanteeseen, jossa teknologian vaikutukset luontoon ovat karkaamassa ihmisten hallinnasta. Pitäisikö taiteen kuitenkin edelleen seurata muutosta, vaiko ryhtyä taistelemaan sitä vastaan? Se on ainakin selvää, että jos ja kun ilmastonmuutos johtaa ihmiskunnan tuhoutumiseen, niin se vihdoin tekee lopun myös taiteesta.

Tanja Uimonen

http://www.evaristti.com
http://www.pixelache.ac/nuage-blog/
http://www.dourmana.com/



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä