Myyttejä kaikki

Onko italialaisella transavantgarde-maalarilla, suomalaisella nykyvalokuvaajalla ja historiallisella näyttelyllä mitään perustavanlaatuista yhteistä? Maalari tutkii taidehistoriaa ja hänen teoksissaan on paljon symboleja. Valokuvaaja on käyttänyt kolme vuotta siihen, että on kuvannut samaa metsäistä paikkaa. Kalevala on näyttelyn teemana automaattisesti historiallisesti täyteläinen Kuvaavatko kaikki näyttelyt omalla tavallaan myyttiä? Onko Enzo Cucchin (1949) näyttely modernismin myyttien hautausmaa vai ironinen ylösnousemus? Vahvistaako Santeri Tuorin (1970) installaatiosarja suomalaisuuden ja metsän välistä myyttistä yhteyttä? Ja miltä Kalevalan mytologinen maailma näyttää Uuden Kalevalan 160-vuotispäivänä nykykatsojasta?

Yllätyn iloisesti saapuessani Cucchin maalausten äärelle: tämä ei ole pelkkää kahdeksankymmentälukua, vaan komeaa nykymaalausta. Tosin vilkaisu teoslappuihin kertoo, että kyseisen vuosikymmenen maalauksia on esillä vain kolme. Loppu on uudempaa, mutta se ei haittaa, sillä kokonaisvaikutelma on mojova. Taiteilija pyörittää maalauksissaan jälkimodernille taiteilijalle tyypillisellä tavalla historian ja nykyhetken välistä suhdetta. Viittaukset perinteisiin symboleihin, jotka voivat olla nykymuotiakin, kuten pääkalloihin, on sujuvaa.

Cucchi on ammattilainen ja hänen maalauksissaan ei ole moittimista. Välillä symboliikka tuntuu tosin olevan hieman liian ”arkkityyppisten symbolien” ensyklopediasta, mutta sen voinee antaa anteeksi. Muutama piirros kertoo siitä, että tällainen myyttisten mittojen taide ei vaadi suurta kokoa, vaan piirustuksellisuus voi toimia monumentaalisesti. Mutta onko Cucchi ironinen suhteessaan modernismin perinteeseen vai ottaako hän sen, jos ei vakavissaan, niin melkein?

Tuorin ei tarvitse vähään aikaan tehdä mitään, sillä Metsä on hyvin vaikuttava kokonaisuus. Jo yksittäinen teos tuntuu mielenkiintoiselta, kuten Metsä (harmaa). On kuin taiteilija olisi luonut metsän uudestaan ja näin puhuisi siitä myyttisestä luomiskyvystä, joka romantiikan jälkeen annetaan taiteilijan tunnusmerkiksi. Mutta mitä Tuori sanoo suomalaisesta metsästä, ovatko hänen teoksensa myyttisen metsäläisyyden kuvia vai onko tämä jälkiteollista luomumetsää?

Taiteilija on kuvannut Kökarissa, mikä ei aitosuomalaisessa mielessä määrity ongelmitta suomalaisuudeksi, vaan on jollakin tavalla epäilyttävää. Jos Tuorin kuvastoa haluaisi kuvailla “suomalainen luontosuhde” -termein, mikä tapahtui informalismin yhteydessä tai edelleenkin juhlapuheissa, niin ainoa mahdollinen luontoidea olisi luonto an Sich.

Nähdäkseni Santeri Tuori analysoi sellaista luontokokemusta, joka liittyy myös romantiikan aikaan tai sitä hieman edeltäviin ajatuksiin ylevästä ja siitä, miten luonto ilman ihmisen läsnäoloa voi olla kuvaamisen arvoista. Luonto on ihmistä suurempaa ja pelottavaakin, mutta sitä voi kuvata sellaisena kuin se on. “Sellaisena kuin se on” sopii myös kertomaan siitä, että ympäristöesteetikkojen konsensuksen mukaan luonnontilainen luonto on aina kaunis. Tuorin kuvasto näyttää luonnon ”sellaisena kuin se on”, sillä luonto on näissä teoksissa kiinnostava itsessään, tylsyydessään, persoonallisena ja vaihtuvana.

Kalevala (1835, 1849) on historiallinen juoksutus 1800-luvun alkupuolelta meidän päiviimme. Näyttelyn perustana ovat monet Ateneumin kokoelmien teokset, joita ei usein näe. Ennen näkemättömät teokset saavat monien taidehistoriallisten hahmojen statuksen muuttumaan: Carl Eneas Sjöstrandin (1828–1906) suurin synti oli varmaankin hänen ruotsalaisuutensa, sillä hänen veistoksissaan ei ole mitään moittimista. Ne eivät ole istuneet nationalistisen modernismihakuisen taidehistorian kirjoituksen kaanoniin. Näyttely sisältää monia herkkupaloja, kuten Joseph Alasen (1885–1920), joka on hillitön esimerkki siitä miten modernistisen kaksiulotteisuuden viehätys yhdistyneenä humoristiseen ilmaisuus tuottaa hämmentävän tuloksen.

Alanen ja monet muut taiteilijat kiinnostuivat Kalevalan ja teosofisen maailmankuvan yhdistämisen mahdollisuudesta. Tämän teeman esiintuominen kertoo hyvin siitä, miten teosofian ja erilaisten muiden modernien ilmiöiden suhteita tulisi tutkia enemmän. Nyt teosofia on kuin epämuodikas huonekalu, joka on kuljetettu ullakolle pölyttymään. Kalevala-näyttely on kirjava kokonaisuus, jossa voi havainnoida yleisemminkin kysymystä suomalaisuuden ja suomalaisen taiteen kipeydestä vuosien varrella. Mikä olisi kansallinen tyyli ja kuka olisi Kalevalan oikeutettu kuvittaja? Akseli Gallen-Kallela valitsi itselleen tämän roolin, joka hänellä on paljolti tänäkin päivänä. Vaihtoehtoiset kuvitukset ovat jääneet hänen varjoonsa.

Mistä myytti syntyy? Aukeavatko myytit kyseisissä näyttelyissä? Myyttihän on sanakirjamääritelmänsä mukaan uskomus, jumalaistaru tai legendaarinen henkilö. Jos ajattelemme näiden näyttelyiden myyttisiä piirteitä, ne voisi jaotella seuraavasti: Cucchille maalaustaide ilmenisi suurena kertomuksena, Tuorille luonto olisi Suomi ja Kalevala olisi suomalaisten ”oma”.
Cucchin kohdalla on huomattava se, että hänen mytologiaviittailunsa on avointa ja, kuten Clement Greenberg olisi todennut, liian kirjallista. Tässä suhteessa hän jättää avoimeksi, miten hän suhtautuu myyttiin maalauksesta suurena traditiona.

Tuorin luontosuhde taas käsittelee luontoa, ei nimenomaan suomalaista luontoa, vaan luontoa yleisesti. Tietysti hänen ilmoittamansa kuvauspaikat ja niiden samuuden korostaminen viittaa paikkaerityiseen.
Kalevala-näyttely on esitys siitä, millaiseksi suomalaiseksi mytologiaksi määritelty teos on visualisoitu. Vielä lähimenneisyydessä Kalevalan taidehistoria esitettiin kehityskulkuna, jonka alkutaipaleilla esiintyi haparointia, mutta lopulta päästiin Gallen-Kallelaan. Tämä näyttely ei tee moista, vaan tuo kunnianhimoisesti esiin unohtuneita teoksia. Mutta edelliset myytit säilyvät ja ravitsevat edelleen elämäämme, vaikka nyt niiden käsittelyssä korostetaan niiden keinotekoisuutta.

Juha-Heikki Tihinen

Enzo Cucchi ja Santeri Tuorin Metsä 17.5. saakka Emmassa ja Kalevala 9.8. saakka Ateneumissa.