Tulosta sivuKritiikit 2-09

20.4.2009 11.39

Heijastuksen syvyydestä

Ismo Kajander: Turhuuden turuilla, 2007. Joensuun taidemuseo. Kuva: Ismo Kajander.Eero Hiironen: Virettä ja välkettä
Häikäisevää!
WAM, Turku, 13.2.–24.5.2009
Venetsia on ”luonnostaan täynnä peilejä, joista tärkein on itse vesi” totesi kirjailija Joseph Brodsky kirjassaan Veden peili. Kuvanveistäjä Eero Hiironen (1938) puolestaan sanoi ”Venetsiasta piti hakea vesiaihe, sieltä asti”, vaikka peilit taiteilijalla jo oli. Ajatus kauas lähtemisen lähinäköä parantavasta voimasta vaikuttaa pitäneen paikkansa Hiirosen kohdalla: narsistisesta näköaistin kaupungista löytyi vesi, josta tuli yksi Hiirosen taiteellisen uran keskeisistä teemoista.

Heijastavat peilipinnat lähtivät kehittymään 1960-luvulla raahelaisista ”juorupeileistä”, joilla kätevästi tarkkailtiin kylänraitin elämää. Ensimmäisiä peilivisioiden lähtökohtia olivat myös naisten käänneltävät, kolmiosaiset kampauspöydät. Pian perässä seurasivat auton peruutuspeilit ja japanilaiset lusikat, joihin taiteilija viittaa puhumalla ”lusikkakaudestaan”. Informalismin ja op-taiteen aikalaisena Hiironen heijasteli näitä suuntauksia myös taiteessaan. Tuloksena oli tutkielmia liikkeestä, tilasta ja silmän havainnoista: teoksia, jotka muuttuvat toisiksi ympäristön vaihtuessa.

Eero Hiironen: Hila, yksityiskohta. Turun kaupungin taidekokoelma.
Eero Hiironen: Hila, yksityiskohta. Turun kaupungin taidekokoelma.
Wäinö Aaltosen taidemuseossa, Hiirosen 70-vuotisjuhlanäyttelyssä on nähtävissä otos taiteilijan teoksia pääosin 1970-luvulta ja viimeiseltä reilulta kymmeneltä vuodelta. Ennen 1970-lukua taiteilijan tuotanto koostui valtaosin öljyvärimaalauksista ja 1980-luvulla hienoista veistoksista, joissa hän yritti vangita liikettä tuoden mieleen Constantin Brancusin kurottavat muodot.

Hiirosen ehkä tunnetuin käyttömateriaali on ruostumaton, kiillotettu teräs, joka aaltoilee, läikehtii ja kuvastaa veden tavoin. Teokset ovat jähmettynyttä, epäkineettistä ainetta, joille liikkeen antaa ainoastaan ympärillä juokseva elämä. Näin siis kuvittelin, mutta taiteilija osoitti luulon vääräksi lehdistötilaisuudessa, jossa hän tekijän oikeudella kosketti teosta Liikkuva vesi (2003) ja sai teräspaaden keinahtelemaan. Kiillotettu pinta läikähteli kuin järvivesi ja otti liikkeeseensä mukaan lähellä seisovien ihmisten hahmot sekä näyttelysalin valot. Teoksessa ilmeni muidenkin töiden olemuksellinen osa: niiden toteutuminen vasta katsojan silmissä ja ympäristössään. Toivoisin teoksen oheen ”saa koskea” -lappua, joka antaisi kävijöille luvan laittaa teos läikkymään.

Hiirosen teoksia on usein sijoitettu veden äärelle, kuten uimahalliin ja järven rantaan, mutta myös Kemin lumilinnaan, jossa vesi on kiinteämmässä muodossa. Idea veden osallistumisesta leikkiin teosten pinnalla saa aikaan kaksoisefektin: se korostaa teosten jähmettynyttä olomuotoa, mutta samalla myös niiden osallistuvuutta. Ne eivät tarvitse ainoastaan ihmisten aiheuttamaa liikettä, vaan ne heijastelevat myös luonnon omaa, ihmisestä riippumatonta kulkua. Teoksia katsellessa aloin uskoa Brodskyn ajatukseen siitä, että pinta, siis se minkä silmä rekisteröi ensiksi, kertoo usein enemmän kuin sisältö.

Teos Portti veden vuosituhanteen (2000) ilmentää taiteilijan pohdintaa puhtaan veden parissa, josta on tullut ja tulossa uusien sotien aihe. Välkehtivä ja modernistisen yksinkertainen, mutta samalla majesteettinen porttirakenne seisoo hiekkapohjalla. Taustalla näkyy laajempi teräspinta, jota ensimmäinen portti ikään kuin kehystää. Tämä tuo mieleen jo varhaistenkin kulttuurien tavan erottaa portilla tie kaikkein pyhimpään. Taiteilijan profetia kirkkaan veden muuttumisesta pyhäksi yhdeksän vuotta sitten alkaneella vuosituhannella pitää paikkansa. Tätä konkretisoi rakenteiden alla lepäävä hiekka, jonka näkemisestä jo yksinään tulee jano. Samaa teemaa Hiironen käsittelee teoksessaan Kuuden hengen perheen raikasvesikaappi (2003), jossa avoinna olevien pronssiovien takana läikehtii ajatus veden rajallisuudesta.

Hiirosen näyttely lomittuu Häikäisevää! -teemanäyttelyyn, joka johdattaa heijastumis- ja peilautumiskysymyksiä edelleen. Yhden tematiikan ympärille keskittyvä näyttely tukee Hiirosen töitä käsittelemällä peilejä lähes 40 kotimaisen taiteilijan voimin. Aihe esiintyy Kati Immosen maalaamissa välähdyksissä kahvikuppien sisältöjen pinnoissa ja vesilätäköissä, tai Pekka Jylhän lattiaan heijastamissa valoissa.

Ismo Kajander: Turhuuden turuilla, 2007. Joensuun taidemuseo. Kuva: Ismo Kajander.
Ismo Kajander: Turhuuden turuilla, 2007. Joensuun taidemuseo. Kuva: Ismo Kajander.
Narkissokselle on omistettu oma huone, jossa on sulassa sovussa niin Magnus Enckellin kuuluisa maalaus kuin Ismo Kajanderin turhamainen strutsi. Huonetta hallitsee Antero Kahilan Narkissos-mirrors (1997), seinällinen kultakehyksin rajattuja mustia maalauspintoja. Aluksi tummissa pinnoissa ei tunnu näkyvän mitään eroja: aivan kuin Musta neliö toistuisi samana yhä uudelleen. Lopulta teoksen peilimäisyys paljastuu, kun ymmärtää pintojen olevan heijastuskyvyltään erilaisia. Osassa töistä mustuus on lähes kaiken valon nielevää, toisissa pinta kiiltää tai väritys on vaaleampaa.

Samassa tilassa on myös vaikuttava Heli Mäki-Arvelan Suudelma (1998), jossa mustalla ja valkoisella maalattu ihmishahmo suutelee omaa peilikuvaansa. Sarjallisessa kuvassa suudelma jatkuu monen ruudun ajan ja samalla niin kuvajainen kuin suudeltava muuttuvat. On mahdotonta lopulta sanoa kumpi on kumpi ja onko välissä lopulta lainkaan peiliä. Teos laittaa miettimään Narkissoksen kuolettavaa (itse)rakkautta ja halua tulla nähdyksi, sekä identiteettiä ja todellisuuden rajoja. Kuvasarjassa toinen hahmoista muuttuukin lopulta kuolemaa muistuttavaksi hahmoksi.

Näyttelyssä on paljon tuttuja ja usein nähtyjä töitä, jotka uuden teeman alaisina näyttävät lisää itsestään. Elina Brotheruksen, Kimmo Schroderuksen, Marja Pirilän ja Anu Tuomisen työt on ilo nähdä taas uudessa miljöössä. Näyttelyn henki on myös humoristinen, sillä peili on myös arkinen väline. Esimerkiksi Kerttu Horilan Naisten huone -kuvat todentavat peilaamisen proosallista puolta. Mielenkiintoista on se, kuinka vähän näyttelyssä nähdään miehiä kuvastimen edessä. Aivan kuin miehet eivät uskaltaisi katsoa peiliin rakastumisen pelossa. Henry Edmanin valokuvassakaan kuvattava ei ole yksin, vaan kuvaajakaveri on tullut mukaan. Peilitematiikkaa on käsitelty näyttelyssä sangen laajasti, ja onnistunutta on se, kuinka Eero Hiironen limittyy töineen kokoelmanäyttelyn luontevasti osaksi.

Viivi Koljonen



Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä