Eri ryhmiä ja ryhmien välejä

1970-luvulla kyseltiin jo nykypäivän kysymyksiä

1970-luku taitaa herättää monessa harvinaisen vahvoja tai vaihtoehtoisesti harvinaisen tylsiä ja harmaita mielikuvia. Tuon vuosikymmenen Taide-lehdellä katettuun pöytään istuivat Turussa ½-lehden tuore päätoimittaja, kuvataiteilija Sanna Syvänen, taidemaalari Kaj Stenvall, Turun taidemuseon johtaja Kari Immonen ja Pessi Rautio.

Pessi Rautio: Miten teidän 70-lukunne meni?

Sanna Syvänen: Olen syntynyt silloin. Muistan lähinnä tietyt värit ja voimakkaat kuviot. Muuten mielikuvat ovat aika lailla myöhemmin kuullun perusteella syntyneitä. Se muistan, että televisiosta tuli tosi paljon väkivaltaisia dokumentteja.

Kari Immonen: Se on minulle 1967 syntyneelle nostalgiaa lapsuuden ruusunpunaisten linssien läpi nähtynä. Poliittisuudesta en juuri muista. Halusin kyllä liittyä Nuoriin kotkiin, ihan koska se oli niin hienon tuntuinen nimi. Mutta ei se sitten oikein onnistunut.

Kaj Stenvall: Minulla on kai nyt mukava tilanne olla ainoa todistaja ja silminnäkijä tuon ajan taidemaailmasta. Tulin Turun piirustuskouluun opiskelemaan 1971 ja rupesin silloin heti seuraamaan taidemaailmaa, ja Taide-lehteäkin. Pääsin Nuorten näyttelyyn mukaan seuraavana vuonna, joten koko vuosikymmen oli minulle aktiivista tekemisen kautta. Olin tietysti silminnäkijänä näissä poliittisissakin kuvioissa.

Immonen: Olit pariin otteeseen myös Turun taiteilijoiden yhdistyksen, Arten puheenjohtajanakin?

Stenvall: Olin kyllä erilaisissa yhdistyshommissa kymmenkunta vuotta 70-luvun puolivälistä lähtien.

Immonen: Turkulainen realismi, ja sinunkin realismisi, oli tuolloin vahvaa.

Stenvall: Valtakunnan tasolla kyllä joutui vähän taistelemaan näkyvyydestä. Mutta Turussahan oli taiteessa hyvin polarisoituneet rintamat. Yhtäällä oli kokoomuksen ja demareiden porukka ja vastapuolella yleisdemokraatit. 

Kokoomuslainen Antti Lampisuo istui kaikissa elimissä ja jakoi apurahoja puoluetovereille. Se oli kovaa peliä, kaikki oli heitä tai meitä, ja siinä joutui melkein pakosta kuulumaan johonkin puoliskoon, jos aikoi pystyä toimimaan. Sitten oli pieni joukko taiteilijoita, jotka putosivat näiden tuolien väliin.

Rautio: Miltä vuosikymmen näytti kun selailitte Taide-lehtiä?

Immonen: Se kuva, että vuosikymmen olisi ollut yksipuolinen, ei kyllä pidä paikkaansa. Realismia oli lehdissä esillä kyllä läpi vuosikymmenen, mutta näissä esiteltiin muutakin, esimerkiksi käsitetaidetta. Ja realismikeskusteluakin haluttiin ”tuulettaa” jo 1973.

Stenvall: Mutta vielä vuoden 1979 numerossa 4 oli iso realismiteemanumero, mikä kertoo kuinka hitaasti laiva kääntyi joissakin asioissa.

Syvänen: Ympäristötaiteestakin oli jo juttuja! Tosin sitä esiteltiin vähän ulkopuolisesta näkökulmasta, että tällaistakin on maailmalla. Oikeastaan jonkinlaista luonnonsuojeluakin oli jo esillä.

Immonen: Lehdissä oli paljon kansanvalistusmaista ajattelua, selitettiin taidetta välillä pitkästikin lukijoille. Mutta seassa on myös rouheita matkakertomuksia ja erilaisia impressioita. Hauskoja ovat nämä kuvareportaasit, joissa on kuvia myös avajaisista ja ihmisistä, eikä pelkästään teoksista. Mutta kyllä näissä jutuissa toisinaan on sellainen vähän ankean räntäsateinen, semmoinen ”Huomenta Suomi hyvin pyyhkii” -fiilis. 

Kaikki alueet käsitellään jotenkin perinpohjaisesti. Esimerkiksi tämä juttu otsikolla ”Taidetta nollarajan takaa”. Tai tämmöisiä latteita lauseita että ”taide tavoittaa eri sosiaaliryhmät eri tavoin”. No ei kai ny sentään...

Kyllä tämä laaja-alaisuus kuitenkin yllättää. Yhdessä ja samassa lehdessä saattoi olla vaikka neuvostotaiteen esittely, juttu eskimotaiteesta ja amerikkalaisen nykytaiteen laaja katsaus ja sitten vaikka taidehistoriallinen kuvitettu essee Hogarthin grafiikasta.

Mutta lehti oli kuitenkin suunnattu selkeästi niin asiantuntijoille kuin tavallisillekin ihmisille. Kirjoittajina oli akateemisia ja museoihmisiä sekä taiteilijoita. Lehden kosketuspinta oli laaja.

Syvänen: Tosi monessa artikkelissa oli painotuksena historiallinen näkemys. Selostettiin mitä ja minkälaista taidetta oli tehty milloinkin. Mutta toisaalta hirveän paljon jutuissa ja pääkirjoituksissa pohdittiin taiteilijan asemaa, taiteilijapalkkaa, työhuonetilannetta ja rahoitusta – asioita mitkä tuntuvat olevan edelleenkin ihan samassa pisteessä.

Stenvall: Kyllä Taide-lehden 1970-luku menee aika paljon pitkäaikaisen toimitussihteerin Jaakko Lintisen piikkiin. Hän piti yllä toimituksellista tasoa, kun päätoimittajat ja suhdanteet vaihtelivat. Lintinen sai taitavasti tasapainoilla kahden tai kolmen ryhmittymän välillä.

Immonen: Yllättävän moni juttu voisi kertoa tästä ajasta. Esiteltiin myös myöhemminkin vähän paitsioon jääneitä taiteilijoita, esimerkiksi Lauri Anttilaa. Tai esiteltiin jo kuvin esimerkiksi Ruotsista Dick Bengtsson, tärkeä maalari, jota ei täällä oikein huomioitu hyvin pitkään tämän jälkeenkään.

Syvänen: Lehdessä esiteltiin toisaalta esimerkiksi kuubalaisia ja chileläisiä propagandajulisteita taiteena. Jäin miettimään voisiko sellaisia olla nykypäivän Taide-lehdessä esillä?

Stenvall: Poliittisuus oli keskustelussa esillä nykyaikaa enemmän jo maailmantilanteen takia. Maailma oli kahtia jakautunut. Nämä asiat olivat esillä muuallakin maailmassa taidepiireissä.

Sen ulkopuolelta minusta oli hyvää lehden vahva alueellinen ote ja konkreettinen kytkös taiteilijan arkeen. Tuohon aikaan oli taiteilijoissa selkeästi eri ryhmiä: konstruktivistit, realistit ja nämä Elonkorjaajat. Täytyy muistaa, että naivistitkin olivat iso porukka. 

Näytti, että lehdessä huomioitiin kuitenkin väliinputoajatkin, oli pyrkimys kattavuuteen. Siitä piti huolen muun muassa nämä alueelliset katsaukset. En törmännyt siihen, että ihmiset olisivat kritisoineet lehden yksipuolisuutta tässä suhteessa. Mutta olihan kuitenkin tuo aikakin taiteellisesti paljon yhtenäisempi, tiiviimpi kuin on tilanne nyt, kun on valtavasti erilaisia taiteen alakulttuureita.

Rautio: Minä yllätyin, että Venetsian biennaali ja Kassel oli aina todella laajasti esitelty ja analysoitu, kun niitä oli.

Immonen: Paitsi vuoden 1974 Biennaali, jota ei saatu aikaiseksi. Silloin yhteiskunnalliset mielenilmaukset tulivat kansainvälisestikin niin koviksi, että suomalaisetkin joutuivat kärsimään.

Rautio: Ja vuoden 1975 ensimmäisessä lehdessä olikin pitkä artikkeli: ”Tätä näyttelyä ette nähneet”, jossa esiteltiin kaikki ne taiteilijat teoksineen, jotka oli Venetsiaan valittu: Kimmo Kaivanto, Ulla Rantanen ja Raimo Reinikainen.

Syvänen: Vuosikymmenen loppupuolella lehdessä oli lapsilähtöisyyttä, pedagogista otetta, käsiteltiin taideopetuksen kysymyksiä. Ja kirjoitettiin paljon siitä, kuinka taiteen tulisi tulla ulos perinteisistä paikoistaan – taidelainaamoiden perustamista pohdittiin. Mutta pitkin 70-lukua lehdessä pisti silmään jutut taiteesta ja psykologiasta, sellaisia että opitaan ymmärtämään taiteen viestit.

Rautio: Valokuva lapsille suunnatusta taidenäyttelystä toi minulle elävän oman mielikuva: olin jossakin jänniä asioita täynnä olevassa paikassa, jossa saattoi henkselihoususillaan muiden lasten kanssa juoksennella, se olikin sitten kai taidenäyttely. Mutta kyllä ajassa selvästi jylläsi sosiologia ja hahmopsykologia, teosten ”toimintaa” yritettiin selittää.

Immonen: Vuonna 1977 oli jo juttu otsikolla ”Video, ilmaisun demokratiaa”. Videotaide huomioitiin, mutta sekin linkitettiin demokraattiseen kuvankäsitykseen. Tai entäpä otsikko. ”Ateneum, visuaalisen kulttuurin    tutkimuskeskus”. Tällaisestahan juuri nyt käydään museomaailmassa keskustelua!

Syvänen: Videosta ja televisiosta uskottiin tulevan hyvä taiteen tekemisen ja ”visuaalisen analyysin” väline kunhan se vähän kehittyy: ”Edistys tulee             televisioon vasta sitten, kun se on välineenä yhtä neutraali kuin lyijykynä”. Pohdittiin mitä kaikkia mahdollisuuksia väritelevisio antaakaan.

Immonen: Kyllä kuitenkin tulee tietty puutuminen, kun näitä lukee paljon. Silloin huomaa, että siinä 1978-79 oli selvästi joku asenteen muutos, 80-luku tavallaan alkoi silloin.

Stenvall: Realismin kausi rupesi silloin laskemaan ja erilaiset abstraktit suunnat rupesivat näkymään ihan konkreettisesti. Haettiin enemmän vaikutteita ulkomailta.

Rautio: Vuoden 1977 lehden kuvakatsauksessa oli kuva vielä Jarmo Mäkilän jyhkeiden työläisten maalauksista, mutta hyvin pian tämän jälkeen hän maalasikin punkkareita pop-tyylikkäästi.

Immonen: Mentiinkö silloin Berliiniin hakemaan vaikutteita, vai minne?

Stenvall: Berliini oli tärkeä, saksalainen uusi ekspressionismi oli kovin suuri asia. Tiedän kyllä, että Mäkilä pääsi Lontoossa ihan oikeasti paikan päällä näkemään muun muassa tätä uutta punk-liikehdintää ja maalasi sitä sitten suoraan.

Rautio: Mitä piditte lehden ulkoasusta? Aika lailla tekstiä, ja lay-out oli ajan hengen konstruktivistiseen henkeen selkeän järjestelmän mukainen verkosto tai laatikosto, toisinaan jopa puuduttava.

Stenvall: Aika kömpelöäkin tämä taitto on paikoitellen nykypäivään verrattuna. Mutta kannet olivat yleensä tyylikkäitä, ajateltu miltei itsenäisinä ja usein erilaisina graafisina kokonaisuuksina.

Immonen: On tässä kyllä täytynyt todella jaksaa lukea. Siihen on pitänyt ihan tarkoituksella ruveta.

Stenvall: Se mielikuva on, että kyllä niitä luettiinkin, melkein kannesta kanteen, tietysti siksikin, että oli tarjontaakin vähemmän.

Immonen: Kun olen noita vanhoja lehtiä joskus ostanut divarista itselleni, niin niissä on ollut ihan alleviivauksia ja kommentteja.

Rautio: Toisaalta myös hienoja juttutyyppejäkin oli, sellaisia joista on vieläkin vähän kateellinen: kollaasimainen juttu, pelkillä kuvilla ja tekstilainauksilla jostain teemasta, tai erilaiset ajan kanssa tehdyt teemanumerot, kuten vaikka Konstruktivismista. Tai juttu, jossa eri taiteilijat kertovat kuinka yksi teos on syntynyt.

Immonen: Tässäpä hauska mainos: ”Saneeraa ihmeessä – Postipankki”.

Rautio: Eipä pankit enää juuri Taide-lehdessä mainosta.

Stenvall: Vasta vuoden 1979 lopulla tuli värit lehteen, jo se tietysti tekee maalaustaiteen ihan toisennäköiseksi.

Syvänen: Sen jotenkin huomasin tämän ulkopuolelta, että näyttelypaikat olivat aika vähissä. Ja näyttelyt vaihtui tiuhaan, yksityisnäyttely saattoi kestää viikon.

Immonen: Näyttelyt oli kyllä hirveän lyhyitä, ne vaihdettiin museoissakin 3-4 viikon välein. Olen jutellut vanhempien museomestarien kanssa että kyllä silloin oli kova tahti: taulut seinälle ja taulut pois, koko ajan. Mutta kyllä näissä lyhyissä näyttelyissä kävi sitten ihmisiäkin.

Stenvall: Elämän tahtihan oli silloin niin paljon kiivaampi kuin nykyään...

Rautio: Yksi helposti unohtuva asia 70-luvusta on Minna Sarantola-Weissin pari vuotta sitten kirjassaan Reilusti ruskeaa esittämä huomio siitä, että tuolloin kaiken ”edistyksellisyyden” lisäksi ihmisten elämänhahmotukseen tuli kohinalla erilainen nostalgisointi ja alkuperäisyyden tavoittelu: paljaaksi jätetyt puupinnat, ruskea väri ja etnovaatteet.

Immonen: Myös tämä kansantaiteen korostus on mielenkiintoista, kun sekään ei ole niin kaukana tästä päivästä. Näissä lehdissä esitellään jo näitä peltijätteestä tehtyjä leikkikuorma-autoja.

Rautio: Minullakin oli se kuva, että maailmanlaajuisesti kansantaide lanseerattiin isosti vasta 80-luvun lopulla Magiciens de Terre -näyttelyssä Pariisissa, jossa sellaista oli sekoitettu nykytaiteen kanssa ja että sitten paljon myöhemmin on tullut nämä ite-taiteen ynnä muut. Täällähän sitä jo näkee.

Immonen: Ja yhdessä jutussa kysytään aika nykyaikaisesti: ”Entä jos julkisia teoksia voisi siirrellä?”

Syvänen: Kun näissä lehdissä jo oli aika lailla mainoskuvan ylivallan arvostelua, niin on tietysti ihmeellistä että yhä nykyäänkin julkisessa tilassa saa vapaasti mainostaa mitä tahansa, mutta taideteosta varten ei kovin helposti lupia saa.

Stenvall: Ei tuo mainoskuvan kritisoiminen tai ironisoiminen ole tuosta 70-lukulaisesta kovin pitkälle edennyt. Aika monet spektrit käytiin läpi tuolloin, ja sitten samat uudestaan 80-luvulla ja 90-luvulla. Että näin nopeasti nämä syklit pyörii.

Immonen: Jokainen sukupolvi löytää tietysti asiat uudestaan. Mutta kyllä olisi hyvä, että ottaisi selvää mitä on tehty vähän aikaa sitten. Heh, tässähän on esimerkiksi mainos Kukkasia-näyttelystä Turun taidemuseossa. Kun nythän meillä on tuossa parasta aikaa Floromania-näyttely meneillään.

Stenvall: Minusta olisi hyvä, että taiteilijoilla olisi vähintään sellainen 150 vuoden perspektiivi, eikä pelkästään että tiedetään mitä on tapahtunut 40-50 vuotta sitten.

Immonen: Kyllä tämä yllätti tämä kaksijakoisuus. Se kiteytyy vaikka siihen, että vuoden 1973 lehden takakannessa mainostetaan lehden lukijamatkaa USA:han ja seuraavan numeron kannessa on chileläinen propagandajuliste.