Tiikeri trooppisessa myrskyssä (Yllätys!), 1891. The National Gallery London.

Tarina kertoo Henry Rousseaun (1844–1910) sanoneen kerran Picassolle: ” Sinä olet klassisen, egyptiläisen taiteen mestari, minä taas modernin taidetyylin mestari.” Oli niin tai näin, niin lausahdus kuvaa Rousseaun tapaa ajatella taidetta sisäisen maailman ilmentymien muotona.

Mikä tästä lauseesta on totta tänään? Menikö taiteen kehitys Rousseaun ennustamaan suuntaan?

Tuntemattoman tullivirkailijan (Rousseaun kutsumanimi oli ”Le Douanier”, ”Tullimies”) maalaaminen Pariisin esikaupungissa oli ensin sunnuntaiharrastus. Itseoppineena hän keräsi aiheita lähiympäristöstään, postikorteista ja mainosluetteloista. Hän kehitti nopeasti oman maalaustyylinsä, joka poikkesi mielikuvituksensa voimalla ja maalauksen pinnan ratkaisuillaan naivismista, mutta sivusi myös uusia, kubismin kautta maalaustaiteeseen tulleita tilaratkaisuja – kuten maalauksen etualan ja taustan suhteissa voi huomata. Hänen maalauksensa (Nukkuva mustalainen, 1897,  Käärmeiden lumooja, 1907) vaikuttivat myös surrealistiseen, esim. Max Ernstin ja René Magritten taiteeseen. Hänen horjumaton uskonsa itseensä, hänen eläytymisensä voima ja itsetyylitelty taiteilijan rooli tekivät hänestä ainutlaatuisen persoonan.

Karnevaali-ilta,1886. Philadelphia Museum of Art, The Louis E. Stern Collection.

Ensimmäisen kerran Rousseau esitti maalauksia Salon des Refusès´ssa vuonna 1885. Vähän myöhemmin Picasso ja Braque kehittelivät kubismia Montmartressa, missä Rousseau eli ja vuokrasi ateljeensa. Hänen ihailijoihinsa kuuluivat Picasson ja Braquen ohella myös runoilija Guillaume Apollinaire, nuori Robert Delaunay, Vasili Kandinski, Fernand Léger ja mesenaatit Gertrude ja Leo Stein. Elettiin teollistumisen ja vaurauden suhteellisen rauhallista aikaa, joka oli täynnä intoa ja muutoksen hakua. Euroopan ulkopuoliset kulttuurit, aasialainen ja afrikkalainen taide vaikuttivat taiteilijoihin, jotka mursivat vanhan taiteen käsitteitä.

Foundation Beyeler järjesti Henri Rousseau -näyttelyn tänä vuonna, jona taiteilijan kuolemasta on kulunut sata vuotta. Näyttely on suunniteltu kolmeen saliin teemoittain. Ensimmäiseen saliin on koottu henkilö- ja muotokuvat, toisessa nähdään maisemat; Pariisin lähiöiden puistot, pienet kadut ja tehtaat. Sieltä löytyy myös maalaus ”Laiva myrskyssä” vuodelta 1896, jossa sekoittuu naiivi ja uudenaikaisten elokuvien maailmanlopun kauhun tunnelma. Tätä maalausta katsoessa on pakko ajatella, ”tämä on vain elokuvaa”, kuten elokuvasalissa katsoessamme jotakin, joka visuaalisella voimallaan ylittää realiteettien hahmotuskyvyn.

Laiva myrskyssä, 1896 jälkeen. Musée national de I´Orangerie, Pariisi, Jean Walter and Paul Guillaume Collection.

Kolmanteen saliin on järjestetty näyttelyn ”huipennus”, Rousseaun tunnetuimmat mestariteokset, viidakkoteeman maalaukset. Näyttelyssä maalaukset eivät ole aikajärjestyksessä, mutta sitä yllättävämpää on havaita, että Rousseau maalasi samoina vuosina heikkoja töitä ja samalla viidakkosarjojensa huipputeoksia.

Käärmeenlumooja, 1907. Musée d’Orsay, Pariisi.

Mikä tekee viidakko-maalauksista mestariteoksia, jotka jäävät mieleen heikkenemättömällä voimalla sukupolvesta toiseen? Palaan Rousseaun lauseeseen, jonka hän kertomuksen mukaan sanoi Picassolle. Taideteosten intensiteetti ja vangitsevuus saavutetaan nykypäivänä yhä harvemmin maalaamalla kuva, vaan yhdistämällä useita lainattuja kuvia, valokuvia ja muuta visuaalista materiaalia, joka on jo etukäteen teknisen prosessin läpäissyttä. Näin syntyvät tietokoneanimaatiot, fantasiaelokuvat, tietokonepelit, koko virtuaalisten kokemusten ja mainosten koukuttava voima. Tässä suhteessa perinteinen (”egyptiläinen”) kuvataide on menettämässä koko ajan tilaa uusille välineille. Todellisuutemme tuntu on muuttumassa jatkuvasti keinotekoisemmaksi kollaasiksi, jota voi manipuloida eri pyrkimysten mukaan. Ihmisen herkät ja vahvat psyykkiset voimat mukautuvat sukupolvesta toiseen paremmin tähän uuteen maailmaan – tätä tilannetta vastaa Rousseaun ”moderni taidetyyli”. Näyttää siltä, että vastuu tapahtumista ja kuvasta muuttuu nykypäivänä pakenemiseksi virtuaalisuuteen.

Rousseau ei koskaan käynyt Ranskan ulkopuolella, joten viidakon kuvat painuivat hänen mieleensä mainoksista ja postikorteista – eläimiä hän kävi katsomassa eläintarhassa. Hänen asenteensa todellisuuteen voi kuvailla barokkipuutarhan rakenteen mukaan (Promenadi puistossa, 1907 ­– 08, Tuolitehdas Alfortvillessa, 1897,  Metsäpolku l´Oisen metsässä, 1905 ­–­ 06).  Se muuttuu vaihe vaiheelta vähemmän järjestäytyneeksi ja lopulta aita rajaa tunnetun maailman viidakosta.

Mutta viidakko ei ollut Rousseaulle pelottava paikka, jonne ei uskalla mennä, vaan fantasioiden toteuttamisen mahdollisuus, jossa hallitsee itsenäinen taideteoksen laki, harmonia ja kauneus: kauheiden tapahtumien ja tuntemattoman ainutlaatuinen sekoitus (Myrsky viidakossa, Surpris! 1891, Nälkäinen leijona, 1898 – 1905, Viidakon laskeva aurinko? 1910). Maalatessaan Rousseau varmasti tunsi itsensä vapaaksi luojaksi, joka synnyttää omat visionsa. Tämä, jos mikä on ollut modernin taiteen tärkein tavoite. Tässä mielessä Rousseaun ”ennustus” on toteutunut.