Henri Rousseau – mielikuvituksen runollisuuden mestari

Tarina
kertoo Henry
Rousseaun (1844–1910) sanoneen kerran Picassolle: ” Sinä olet klassisen, egyptiläisen taiteen mestari, minä
taas
modernin taidetyylin mestari.” Oli niin tai näin, niin lausahdus kuvaa
Rousseaun tapaa ajatella taidetta sisäisen maailman ilmentymien muotona.
Mikä
tästä
lauseesta on totta tänään? Menikö taiteen kehitys Rousseaun ennustamaan
suuntaan?
Tuntemattoman
tullivirkailijan
(Rousseaun kutsumanimi oli ”Le Douanier”, ”Tullimies”) maalaaminen
Pariisin esikaupungissa oli ensin sunnuntaiharrastus.
Itseoppineena hän keräsi aiheita lähiympäristöstään, postikorteista ja
mainosluetteloista.
Hän kehitti nopeasti oman maalaustyylinsä, joka poikkesi
mielikuvituksensa
voimalla ja maalauksen pinnan ratkaisuillaan naivismista, mutta sivusi
myös
uusia, kubismin kautta maalaustaiteeseen tulleita tilaratkaisuja – kuten
maalauksen etualan ja taustan suhteissa voi huomata. Hänen maalauksensa (Nukkuva
mustalainen, 1897, Käärmeiden
lumooja, 1907) vaikuttivat
myös surrealistiseen, esim. Max Ernstin ja
René
Magritten taiteeseen. Hänen horjumaton
uskonsa
itseensä, hänen eläytymisensä voima ja itsetyylitelty taiteilijan rooli
tekivät
hänestä ainutlaatuisen persoonan.

Ensimmäisen
kerran
Rousseau esitti maalauksia Salon des Refusès´ssa vuonna 1885. Vähän
myöhemmin Picasso ja Braque kehittelivät
kubismia
Montmartressa, missä Rousseau eli ja vuokrasi ateljeensa. Hänen
ihailijoihinsa
kuuluivat Picasson ja Braquen ohella myös runoilija Guillaume
Apollinaire, nuori Robert Delaunay, Vasili
Kandinski, Fernand Léger
ja mesenaatit Gertrude ja Leo Stein. Elettiin teollistumisen ja vaurauden suhteellisen
rauhallista aikaa,
joka oli täynnä intoa ja muutoksen hakua. Euroopan ulkopuoliset
kulttuurit,
aasialainen ja afrikkalainen taide vaikuttivat taiteilijoihin, jotka
mursivat
vanhan taiteen käsitteitä.
Foundation Beyeler järjesti Henri Rousseau -näyttelyn tänä vuonna, jona taiteilijan kuolemasta on kulunut sata vuotta. Näyttely on suunniteltu kolmeen saliin teemoittain. Ensimmäiseen saliin on koottu henkilö- ja muotokuvat, toisessa nähdään maisemat; Pariisin lähiöiden puistot, pienet kadut ja tehtaat. Sieltä löytyy myös maalaus ”Laiva myrskyssä” vuodelta 1896, jossa sekoittuu naiivi ja uudenaikaisten elokuvien maailmanlopun kauhun tunnelma. Tätä maalausta katsoessa on pakko ajatella, ”tämä on vain elokuvaa”, kuten elokuvasalissa katsoessamme jotakin, joka visuaalisella voimallaan ylittää realiteettien hahmotuskyvyn.
Kolmanteen saliin on järjestetty näyttelyn ”huipennus”, Rousseaun tunnetuimmat mestariteokset, viidakkoteeman maalaukset. Näyttelyssä maalaukset eivät ole aikajärjestyksessä, mutta sitä yllättävämpää on havaita, että Rousseau maalasi samoina vuosina heikkoja töitä ja samalla viidakkosarjojensa huipputeoksia.

Mikä
tekee
viidakko-maalauksista mestariteoksia, jotka jäävät mieleen
heikkenemättömällä
voimalla sukupolvesta toiseen? Palaan Rousseaun lauseeseen, jonka hän
kertomuksen mukaan sanoi Picassolle. Taideteosten intensiteetti ja
vangitsevuus
saavutetaan nykypäivänä yhä harvemmin maalaamalla kuva, vaan
yhdistämällä useita
lainattuja kuvia, valokuvia ja muuta visuaalista materiaalia, joka on jo
etukäteen teknisen prosessin läpäissyttä. Näin syntyvät
tietokoneanimaatiot,
fantasiaelokuvat, tietokonepelit, koko virtuaalisten kokemusten ja
mainosten
koukuttava voima. Tässä suhteessa perinteinen (”egyptiläinen”) kuvataide
on
menettämässä koko ajan tilaa uusille välineille. Todellisuutemme tuntu
on muuttumassa
jatkuvasti keinotekoisemmaksi kollaasiksi, jota voi manipuloida eri
pyrkimysten
mukaan. Ihmisen herkät ja vahvat psyykkiset voimat mukautuvat
sukupolvesta
toiseen paremmin tähän uuteen maailmaan – tätä tilannetta vastaa
Rousseaun
”moderni taidetyyli”. Näyttää siltä, että vastuu tapahtumista ja kuvasta
muuttuu
nykypäivänä pakenemiseksi virtuaalisuuteen.
Rousseau
ei
koskaan käynyt Ranskan ulkopuolella, joten viidakon kuvat painuivat
hänen
mieleensä mainoksista ja postikorteista – eläimiä hän kävi katsomassa
eläintarhassa. Hänen asenteensa todellisuuteen voi kuvailla
barokkipuutarhan
rakenteen mukaan (Promenadi puistossa, 1907 – 08, Tuolitehdas
Alfortvillessa, 1897, Metsäpolku
l´Oisen metsässä, 1905 – 06).
Se muuttuu vaihe vaiheelta vähemmän järjestäytyneeksi
ja lopulta aita rajaa tunnetun maailman viidakosta.
Mutta
viidakko ei
ollut Rousseaulle pelottava paikka, jonne ei uskalla mennä, vaan
fantasioiden
toteuttamisen mahdollisuus, jossa hallitsee itsenäinen taideteoksen
laki,
harmonia ja kauneus: kauheiden tapahtumien ja tuntemattoman
ainutlaatuinen
sekoitus (Myrsky viidakossa, Surpris! 1891, Nälkäinen leijona, 1898 –
1905,
Viidakon laskeva aurinko? 1910). Maalatessaan
Rousseau
varmasti tunsi itsensä vapaaksi luojaksi, joka synnyttää omat visionsa.
Tämä,
jos mikä on ollut modernin taiteen tärkein tavoite. Tässä mielessä
Rousseaun
”ennustus” on toteutunut.
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi