Tulosta sivuPääkirjoitus 2-10


Kansain välissä 

Kansainvälisyys on nyt taidemaailman kuumimpia asioita. Sellaisen syntymisen edellytyksiä ja mahdollisuuksia pohditaan kovasti, erilaisten selvitystenkin kautta. Käsite on kuitenkin hämmentävän abstrakti. Missä kansainvälisyys oikeastaan sijaitsee? Ja mitä hyödyllistä siellä tapahtuu?

Ehkä vanha kunnon sananpyörittely auttaa tuomaan hahmoa hahmottomaan.

Tässä lehdessä käydään läpi muun muassa 1970-lukua. Silloinkin oltiin kansainvälisiä. Laulettiin jopa sen nimistä lauluakin, ahkerammin kuin nykyään. Toisaalta, taidepiireissäkin näkyi olleen orastava yritys ymmärtää mitä siellä muiden kansojen parissa oikein tapahtuu.

Mutta reaalipoliittisesti silloin kyllä vasta oltiinkin kansojen ahtaassa välissä. Ei saanut olla oikein länttä eikä itää, silti vähän kumpaakin. Välissä oleminen ei ole aina se mukavin paikka. Saattaa käydä niin että sellainen jähmettää.

Onko taidemaailmassa sitten tämä tietty välissä olemisen tila edelleenkin, vain toisenlaiseksi muuntuneena? Jähmettyykö jokin nykyisessä välitilassa?

Ei välttämättä. Suomen mittakaavassa miltei ennen näkemättömän nopean uranousun on tehnyt irakilaissyntyinen nykytaiteilija Adel Abidin, joka käsittelee töissään usein syntymämaansa nykytilaa. Abidin elänee identiteetteineen aivan konkreettisesti kansojen välissä, ja tuntuu siitä löytävän pisteen, josta käsin hänen taiteensa voi lisätä ihmisten ymmärrystä toisistaan.

Mutta toisaalta, Ruotsissa käy tätä kirjoitettaessa kiihkeä keskustelu siitä, miksi osa kulttuuriväestä ei ole halukas tuomitsemaan Lars Vilksin, ruotsalaisen kuvataiteilijan ja kriitikon, tappouhkaa – ja siitä, miksi Vilks ensinnäkään halusi pari vuotta sitten provosoida muslimiyhteisöä tekemällä piirroksen, jossa näyttäisi siltä kuin koiralla olisi Muhammedin pää. Vilks on hänkin jäänyt kansojen väliin, radikaalin islamilaisuuden ja pohjoismaisen vuoropuheluun ja demokratiaan vannovan väliin. Ja nyt tuntuu, kuin juuri tuo sama välitila olisi hankalimmin hiertävä asia Suomenkin julkisessa sfäärissä.

Kansainvälisyys törmää niin hyvässä kuin pahassa konkretiaan, kohtaamisten henkilötasoihin. Olisi toki mukavaa, jos kansainvälisyys olisi sitä, että oleillaan täysin vapaana satamassa, odotellaan että eksporteerataan meiltä kaikenlaista hyvää muille, ja että muutkin importeeraisivat tänne kaikenlaista hyvää.

Riski siitä, että tämä vaihdanta tuottaisikin odottamattomia hankaluuksia, kitkaa, ymmärryksen puutetta on asia, jonka tahtoisi unohtaa.

Mutta, yhtä lailla kuin monikulttuurisuus ei ole mitään sellaista, jota joillain on ja jollain toisilla ei ole, niin yleinen kansainvälisyyskään ei ole missään. Paitsi ehkä lentokentän Kansainvälisellä alueella.

Sinnekö kaipaamme? Onhan puhuttu hieman ivallisesti siitä kansainvälisestä taidemaailmasta, joka hengailee loputtomassa ja neutraalissa välitilassa, kansainvälisillä lentokentillä, konferenssista, residenssistä tai biennaalista tulossa tai niihin menossa.

Sellaisessa ”dynaamisessa” odottelun tilassa juuri identiteetin kysymykset nousevat lopulta varsin ymmärrettävästi vahvoiksi taiteen teemoiksi: Mitä minä täällä oikeastaan teen, ja kuka olinkaan?

Ai niin, ne olivat taiteen ikuisia teemoja.

Pessi Rautio


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä