Tulosta sivuKritiikit 2-11

15.4.2011 9.00

Kuolema ei ole paha – Henry Wuorila-Stenberg

HW05 Tässä raivokkaassa loppufuugassa yhtyivät kaikki matkan varren teemat; 70-luvun yhteiskuntaraivo, 80-luvun psykoanalyysi, 90-luvun buddhismi ja 2000-luvun ortodoksia. Se on myös mysteeridraama läpi maalaamisen himon historian.

HWS7266
Maria Egyptiläinen, öljy, 2010.

Kuolema ei ole paha


Henry Wuorila-Stenberg

Galerie Anhava, Helsinki 10.2. – 6.3.2011

 

Henry Wuorila-Stenbergin näyttely galleria Anhavalla oli pitkän Golgatan pää. Hän on käynyt lävitse Ristin tien, maalaus välineenään. Se on myös matka Jobista Mariaan, miehestä naiseen. Tässä raivokkaassa loppufuugassa yhtyivät kaikki matkan varren teemat; 70-luvun yhteiskuntaraivo, 80-luvun psykoanalyysi, 90-luvun buddhismi ja 2000-luvun ortodoksia. Se on myös mysteeridraama läpi maalaamisen himon historian.


Kuvat huusivat seiniltä katsojat ulos galleriasta. Silmänpieksännästä nauttiville ne aiheuttivat suuren ilon. Job oli rähjäistynyt entisestään ennen muodonmuutosta. Francisbaconnaamaiset hämärämiehet lutkuttivat ja näpläsivät Jobia, mutta luutanahkaa oleva olento valahtikin heidän nilviäiskäsistään valaistuneeksi fantomiksi, johon kuolemalla ei ole osaa. Tässä upean orgaanisella veistoskielellä maalatussa valohahmossa kiteytyivät Jobin kärsimykset ja taiteilijan pimeä animus.


Maalausten sommittelu seurasi tämän maalausteatterin kohtauksia, ollen välillä pakkautuneen ahdistava, hajoten seuraavassa kohtauksessa animatiiviseksi melskeeksi, pysähtyen vihdoin klassiseen epätoivon eleeseen punapäisessä Mariassa, missä rukoukseen nääntyvä hahmo kaareutuu juuri siihen pisteeseen, missä niin kuvan kuin hahmon ehdoton tasapaino murtuu.


Wuorila lainaili mestareitten siveltimistä tyylipisteitä; Otto Dixin inhorealismi, Edward Munchin Huudot, Kalervo Palsan hirviöismi, tai meksikolaisen David Alfaro Siqueirosin teatraalisten muraaleiden draama. Tässä joukkohaudan ylösnousemuksessa oli keskeisenä taiteilijan henkilökohtainen uskontaistelu aseenaan pensseli. 2000-luvun alun groteski kirjavuus ja patamusta nauru tuimistui Job-maalausten sysimustiin taustoihin. Kun peukaloa imevä nelisilmäinen stigma – Maria Egyptiläinen ilmestyi sinisellä taivaalla Wuorilan maalaukseen 2009 huusi taiteilija onnesta: Taivas tuli takaisin! Jobin tausta on musta, Marian sininen. Job on mennyttä, Maria tulevaisuutta. Job kiroaa, Maria siunaa.


Tämä taiteilijan sukellus nais-animaansa tuo uusia herkempiä sävyjä animuksen raskaaseen palettiin. Miehen synkkä diktatuuri kaatuu naiseen. Toki Maria on kuin pommituksen jäljiltä, Egon Schielen keskitysleirihahmo, josta lihan himot ovat tippuneet. Stigmaatikkoja on ollut Franciscus Assisilaisesta lähtien satoja, enimmäkseen katolisia ja naisia, joista monet ovat eläneet kiihkeässä intiimiyhteydessä Jeesukseen eläen pelkällä öylätillä ja viinillä. Onko se totta vai plaseboa? Wuorila maalaa mielipuolisuuden riivaamat hahmonsa piinaavan tarkasti kuten Dalí: ”Ainut ero minun ja hullun välillä on, että minä en ole hullu.”


HW05
Ironian loppu, öljy, 2010.

Tämä näyttely oli kuolemanvakava. Huumoria pilkahti kuitenkin taiteilijan teatraalisessa omassakuvassa “shamaanina” viitassa, josta roikkui pakanallisia pääkalloja ja krusifiksi.  Shamaanihan edustaa loveenlankeamista eli samaistumista pelkkään olemiseen, kuten nämä kirkkoja paenneet erämaapyhimyksetkin. Hahmon silmälasipäiset kasvot ovat kuitenkin kuin akateemisen open ja pensseli kuin karttakeppi. Viitan alla on sitten tulipunainen karvaton intiaani täynnä eroottista uhmaa.  Itseironinen hahmo on juuri hyppäämässä maalaamansa Sini-Marian syleilyyn – samalla shamaanin kiemurteleva “kaamee anakonda” on tiukasti remmitettynä polveen.


Saarnaajamaalarin itseironia kulminoitui puolestaan omassa kuvassa, josta kauempaa katsottuna saa kangastuksen runkkaamisesta. Öljyvärien eroottinen kiima viettelee Babyloniaan, mutta viekin Öljymäen saarnaan. Jeesuksen veri on se “Oikea Öljy”, jota saa pumpata. Öljy on maan veri, jota ei saa pumpata!


Wuorila on liittynyt ortodoksiseen kirkkoon, koska se on ainut, joka hyväksyy buddhismin, joka hänestä on tarkin tämänpuoleinen psykologia. Mutta tämä näyttely käsitteli luterilaisuuden oksennusta. Me kaikki olemme luterilaisen kuvanpesun vammauttamia ja suomalaisten taideviha periytyy sieltä. Rehevän uskonnollisen maalauksen juuret ovat katolisuudessa. Esim. maalauksessa Ironian loppu Wuorila jatkaa Hieronymus Boschin ja monen muun perinnettä, missä groteskin pilkkakuvan maalaaminen Jeesuksen pilkkaajista on sosiaalisesti oikeutettua. Wuorila purkaa samalla tavoin ihmisvihansa skitsoidisiin hahmoihinsa, jotka rietastelevat Jeesuksen ruumiilla. Golgatan juurella kuhisee hirviöitä.


Länsimaisen maalaustaiteen historia onkin tapahtunut raamatunkuvituksen varassa. Nerokkaat taiteilijat ovat kiemurrelleet ulos tilaustöittensä propagandan klisheistä kuten Matthias Grünewald, jonka Isenheimin alttaritaulun paiseisesta mustaan surmaan kuolleen ruumiista mallinnettu ristiinnaulittu sekä etenkin samaisen kuva-alttarin Pyhän Antoniuksen kiusauksen riettaat eläindemonit väijyvät museaalisina muusina Wuorilankin manaavissa ekspressioissa.  Wuorila on raivannut itsensä uskon alkulähteille: ”Nämä maalaukset ovat ruumiini ja vereni, joiden annan puhkoa silmänne.”


Erkki Pirtola


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä