Tulosta sivuPääkirjoitus 2-12

Politiikkaa ei pidä sotkea taiteeseen

 

Taiteen on sanottu politisoituneen 1960- ja varsinkin 1970-luvulla. Ja noista ajoista oppineena taide ja taiteilijat ovat sittemmin jotenkin itsestään epäpolitisoituneet.


Tuota aikakautta käy läpi nyt Amos Andersonin taidemuseon näyttely. Yhteiskunnallista tuo taide ainakin yritti olla, nykyajan monimutkaiseen maailmaan tottuneeseen silmään vähän naiivistikin.

Mutta ei taiteen poliittisuus tuolloin alkanut, siitä muistuttaa Futurismi-näyttely EMMAssa. Vuosisata sitten Italiasta vasta löytyikin niitä miehiä, jotka kerta kaikkiaan halusivat uutta yhteiskuntaa, halusivat kerta kaikkiaan murskata kaiken vanhan, ja lopulta halusivat veljeillä fascistisen liikkeen kanssa. Taide ei ollut vain teemoiltaan poliittista, se oli ihan suoraan politiikan tekoa.


Erik Enroth oli ehkä maskuliinisin suomalaisista maalareista. Hän myös maalasi paljon jykeviä työmiehiä, ja ihan pelkästään sen vuoksi häntä itseäänkin on tulkittu monesti poliittisena maalarina, tulkitsipa hän itseään hetkittäin sellaisena itsekin. Perimmäistä Enrothin yhteiskuntapoliittisuutta on kuitenkin epäilty. Ehkä hänen poliittisinta antiaan on sittenkin vain ihmisen henkilökohtaisen tilanteen kuvaus, kuten tästä lehdestä saa lukea.

Jos silkka aihevalinta, kuten työläinen – tai yhteiskunnan köyhä – tekee taiteilijasta poliittisen, niin silloin kyllä Rembrandtkin oli poliittinen taiteilija. Mutta jostakin syystä tuntuu vähän oudolta ajatella, että yksi aikansa taloudellisesti menestyneimmistä taiteilijoista olisi ollut poliittinen. Tuntuu vähän siltä, kuin taloudellinen onnistuneisuus sulkisi pois poliittisuuden mahdollisuuden. Ikään kuin poliittinen olisi vain niiden touhua, joilla on vähemmän.


Mutta mitä sitten ajatella Gerhard Richteristä, jonka maalaukset lienevät nykytaiteen kalleimpia ja joka silti tulkitaan hyvinkin poliittisena maalarina? Tekihän hän maalauksia mm. terroristi Ulrike Meinhofista – tai oikeastaan hänestä otetusta valokuvasta, jolloin kohteen poliittisuus liimautuu Richterin ja hänen sukupolvensa henkilöhistorian muistoihin.


Tuntuukin, että juuri Saksassa miltei kaikki korkeataide on mahdollista tulkita poliittisena. Siellä jostain syystä juuri kuvataide on sellainen, joka käsittelee sitä psyykkistä tilannetta, minkä sikäläinen pitkään rajusti runnonut valtiopolitiikka on ihmisten mieleen tuottanut.


Richter maalasi siis valokuvia. Ehkä siksi, että valokuvalla oli varsinkin ennen uudempaa käännettään kuvataiteelliseksi ollut pitkään kuvan alueella paras valtakirja yhteiskunnallisten asioiden käsittelyyn. Dokumentaarinen kuvaus, uusissa muodoissaan, puolestaan on eräs parhaillaan meneillään olevan Helsingin valokuvabiennalen ilmiöistä. Valokuva tahtoo näköjään taas yhteiskunnallistua.


Futuristit olivat miehiä, miehiä olivat Enroth ja Richterkin, miehiä suuri osa klassisista sankarillisista dokumenttikuvaajista. Ja koska poliittisuuskin on ollut näin maskuliiniseen sidottua, on ymmärrettävää, että poliittisuuttakin voisi olla muunlaista. Niinpä yhdeksi johtavaksi ajatukseksi taiteen feministisen impulssin myötä tuli se, että muukin kuin ylätason vehkeily on politiikkaa: ”henkilökohtainen on poliittista”. Tällaisen asetelmien ylösalaisin kääntämisen myötä varmaan esimerkiksi nokkelasta Ihmemaan Liisasta tuli jonkinlainen vahva metaforinen hahmo, joka elää edelleen näyttelyiden teemoissa.

Kaikki tuntuvat kietoutuvat kaikkeen, niin tämänkin lehden artikkelit, joissa mm. kaikista näistä asioista on kirjoitettu. Tällä hetkellä varmaankin politiikkaa on juuri tällainen erillisten asioiden yhteyksien hahmottaminen, ja se kuinka se argumentoidaan.


Kun taloudellisuuden ja kannattavuuden kiistelevät laskelmat ovat nykyään miltei ainoita argumentteja käytännön politiikassa, niin sellaiset sanat kuten solidaarisuus tuntuvat jälkijättöisiltä, vanhan maailman kieleltä.

Mutta retro on kuitenkin nykyään se kovin juttu. Niinpä kaikki palaa uudelleen, ja ainakin kesällä alkava Berliinin Biennale väittää, että ”solidaarisuus on kadonnut taidemaailmasta”, ja senhän ne tietysti ovat ottaneet näyttelyteemakseen – ja politiikan, ihan valtiopolitiikan.


Pessi Rautio


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä