Tulosta sivuVanha virsi luopumisen vaikeudesta

16445767368 ef8ba586d0 o
Olavi Uusivirta Mark Rothkon apulaisen roolissa. Red, Suomen Kansallisteatteri, Omapohja.

Vanha virsi luopumisen vaikeudesta

”Kuvitelma aatelisesta alkuperästä, jota isäkin oli aikoinaan mielessään elätellyt, ei Gallenia kiinnostanut laisinkaan hänen miehuusvuosinaan, silloin kun oma sisäinen suuruus riitti aateliskilveksi. Silloin hän tahtoi mieluimmin olla vain ’Kallelan poika’ tai ’taiteilijamustalainen’. Myöhemmin, kun hänen elämänkaarensa oli jo alaspäin kääntymässä, vakaumus omasta aateluudesta alkoi tunkeutua mieleen varmaan jonkinlaisena tiedottomana kompensaationa sille, että hän taiteilijana tunsi joutuvansa syrjään ajan elämästä.”

Onni Okkonen: A. Gallen-Kallela – elämä ja taide (1949)

 

Eräs suomalainen abstrakti taiteilija, jonka maalaukset ovat tyylillisesti ja substantiaalisestikin lähellä informalismia ja abstraktia ekspressionismia, sanoi näyttelyluetteloonsa liittämissään ajatelmissa verbaalisen kielen merkitsevän hänelle lähinnä esteitä, jotakin hyvin hankalaa verrattuna siihen välittömään, jota visuaalisen taiteen kieli edustaa.


Voisin väitellä hänen kanssaan pitkään: minulle melkein kaikki, mikä kielessä on hankalaa, merkitsee mahdollisuutta jonkin uuden löytämiseen (riippumatta siitä, osaanko käyttää sitä mahdollisuutta hyväkseni). Jotkut taideteokset taas saattavat ilmaista asiansa hyvin sumeasti, sakeasti tai kryptisellä tavalla ilman, että niitä voi pitää pelkästään epäonnistuneina. Tanssin keinoin ilmaistu kokemus elämästä voi olla monin verroin välittömämpi kuin seinällä roikkuva taulu. Musiikki saattaa puhua voimallisemmin ja kirkkaammin kuin mykkä abstraktio. Ja sitä, miten kirjoitettu kieli pystyy parhaimmillaan kiteyttämään ajatusta, kokemusta maailmasta ja olemassaolon moninaisuudesta, ei tietenkään yleisellä tasolla voi mitenkään verrata kuvataiteen keinoihin, enempää sen voitoksi kuin tappioksikaan: ihmisen luoma maailma on niin ihmeellinen juuri siksi, että meillä on tätä kaikkea, ja se kaikki tuntuu kukoistavan.


Tietysti kieli voi joissakin tilanteissa tehdä kuvan välittömän esityksen sijasta jotain monimutkaisempaa ja etäännyttää siitä, minkä se yrittää tuoda lähelle, ja yrityksissään selittää puhki selittääkin tukkoon. Näin esimerkiksi, kun näytelmän keinoin pyritään sanomaan jotain olennaista tai painavaa abstraktista taiteesta tai abstraktin taiteilijan elämästä: syntyy paljon puhetta, joka kiertää aihettaan kuin kissa kuumaa puuroa huomaamatta sitä mikä katsojalle on jo selvää – että puuro lautasella on niin haaleaa, ettei sitä enää tee mieli syödä.


16013240263 59735fae64 o
Seppo Pääkkönen Mark Rothkon roolissa. Red, Suomen Kansallisteatteri, Omapohja.


Vuonna 1997 Kansallisteatterissa, muistaakseni Willensaunassa, esitettiin Yasmina Rezan näytelmää ”Taide” (lainausmerkit kuuluvat näytelmän nimeen, minä en niitä siihen ripustanut). Ja nyt Omapohjassa esitetään John Loganin näytelmää Red (ilman lainausmerkkejä), joka kertoo lähinnä Mark Rothkon viimeisestä elämänvaiheesta.


”Taide” oli kolmen näyttelijän näytelmä, Red kahden: ”Taiteessa” muuan Serge on ostanut taulun, joka verbaalisesti kuvailtuna muistuttaa joitakin Agnes Martinin vähäeleisimpiä ja valkoisimpia töitä, ja Sergen ystävä Marc (Esko Salminen) yrittää kovaäänisesti ja väliin aggressiivisestikin todistella, että kaveriparka on maksanut isot rahat pelkästä paskasta, ja toinen ystävä Yvan heilahtelee näiden kahden käsityksen – taidetta vai paskaa – välillä. En koskaan, näytelmän painettua versiota lukiessanikaan, ole tajunnut, mihin sen ironisten piikkien on tarkoitus kohdistua: ehkä se pelkästään riemuitsee siitä, että voi kuvata näennäisten arvojen ja väitteiden maailmaa näennäisin keinoin: ehkä Rezan pyrkimyksenä on sanoa, että taidekin on vain ”taidetta”.


Red on nuoren ja vanhan taiteilijan välinen vuoropuhelu. Vanhaa Mark Rothkoa esittää Seppo Pääkkönen, hänen nuorta ja nimetöntä apulaistaan ja oppipoikaansa Olavi Uusivirta. Vastakohta-asetelma on liian ilmeinen, niin kuin ”Taiteessakin”: vanhan taiteilijan ”totuudet” ovat ehdottomia ja pyhiä, hän vaahtoaa ja jylisee, sinkoaa salamaraivareitaan ja sattumalta käteen osuneita esineitä ympäriinsä, nuori taiteilija ei uskalla paljon suutaan avata ja hänen ateljeehen tuomaansa omaa maalaustaan ei edes avata käärepaperista: tämä sivumotiivi vertautuu tietysti Coen-veljesten elokuvaan Barton Fink, jos elokuvan on sattunut näkemään – siinäkin oli avaamatta jäänyt paketti, jonka kimpussa katsojan mieli askarteli loppuun asti.


(Lue artikkeli loppuun Taide-lehdessä)


Arto Virtanen

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä