Tulosta sivuPääkirjoitus

Sivistysvaltio ja menestyvän taiteen tuki

 

Taidekauppa alkaa taas käydä, yksityiset ostavat taidetta. Siitä oli merkkejä ainakin maaliskuussa Helsingin Kaapelitehtaalla, kun kuvanveistäjät, graafikot ja maalarit järjestivät liittojensa kautta teosvälitystilaisuuksiaan. Maalausten ostajia oli hetkittäin aivan jonoksi asti, niin ettei teosten laskutus ja pakkaus ollut pysyä perässä. Yksityiskoteihin rohjettiin ostaa myös pitkästä aikaa jopa veistoksia. Ajatus siitä, että saa itse löytää suuresta teosjoukosta parhaan itselleen kiehtoo ja houkuttelee.


Kansainvälisen modernin taiteen kaupan kuumenemiselle ei nyt näytä myöskään löytyvän rajaa. Tämä kauppa käydään yksityisissä gallerianäytöissä, kiihkeähenkisissä huutokaupoissa ja taidemessuilla, joissa kaikissa ostajille tarjotaan eksklusiivista tunnelmaa, tunnetta pääsystä taiteen salaisuuksien äärelle, asiantuntijoiden piiriin. Koti- ja ulkomaiden taidemarkkinat toimivat tietysti täysin erilaisilla numeroluvuilla, mutta yhteistä niissä on, että himoa taiteeseen löytyy, kunhan sen tarjonnalle löytyy sopivat uudet keinot, tiettyä tapahtuman henkeä.


Samaan aikaan tapahtuman henki tuntuu olevan julkisella puolella taiteen ympäriltä varsin kateissa. Taidemuseoita joko valjastetaan esittämään aivan muita spektaakkeleita kuin kuvataidetta, kuten Oulussa, tai niiltä otetaan taloudellisilla leikkauksilla mahdollisuus tehdä yhtään mitään, saati kehittää uudenlaisia muotoja yleisölle.


Siksi on melko varmaa, että myös tulevalla vaalikaudella nousee esiin ajatus, että jos kuvataide alkaa jo kansalaisten omasta innostuksesta liikkua, niin tarvitseeko se silloin yhteiskunnan tukea?


Olisiko jopa viimeaikaisessa vahvassa painotuksessa kuvataiteen vientiponnisteluihin omine organisaatioineen sama taka-ajatus, että kunhan asia on saatu taloudellisesti vetämään, ei taide enää tarvitse tukea. Muunmaalaiset rikkaat sitten rahoittaisivat suomalaisenkin taide-elämän. Mutta kuvataide on kuitenkin näennäisestä universaalisuudestaan ja periaatteellisesta myytävyydestään huolimatta erityisesti tukea vaativa kohde. Kuvataiteen kauppa ja innostus sen hankkimiseen syntyy vain kun on tarpeeksi laaja joukko sitä tuntevia. Toisaalta kuvataiteen antama sivistyksellinen hyöty, esimerkiksi kyky ymmärtää itselle esitetyn rakenteita ja keinoja, lisääntyy laajasti vain, jos taidetta on yleisesti nähtävillä. Taidekaupan ongelma on, että teokset katoavat sen sujumisen myötä näkyviltä. Teoksina monistettavat kirjallisuus tai musiikki taas ovat suosionsa myötä yhä enemmän läsnä ja joka tapauksessa tarkasteltavissa huomattavasti halvemmalla käyttäjän taloudellisella panostuksella. Esittävät taiteet, luonteensa mukaisesti, ovat oikeastaan olemassa vain kun niitä esitetään joukolle. Voikin kysyä, onko taideteos olemassa, kun sitä ei kukaan näe.


Tämä kaikki on merkittävää vain, mikäli sanalla sivistys on käytännön poliittisessa ajattelussa merkitystä – sanalla, joka on samaa kantaa kuin sivilisaatio, ja tuo sivilisaatiossa asuva siviili, eli kansalainen.

Tarkkanäköisimmin todellisuutta hahmottaneet, sitä kautta uutta hyvää parhaiten luoneet ja sitä kautta myös menestyneimmät ja demokraattisimmat yhteiskunnat ovat olleet niitä, joissa sivistyneisyys, siis tieteen ja taiteen tuntemus on ollut uskonnollista päällystöä laajemmin jakautunutta; alkaen klassisesta Kreikasta.

Tämän perinnön vastapuolena näemme nyt ”kulttuureja”, jotka voimaansa näyttääkseen ja propagandaa tehdäkseen tuhoavat sivistyksen materiaalisia aikaansaannoksia – strategisesti.


Tätä hurjempaa olisi vain se, että joku sivistysvaltiona itseään pitävä yhteiskunta, hävittäisi keskuudessaan olevia sivistyksen jälkiä näkymättömiin, ikään kuin välinpitämättömyyttään, kun ei nyt ole varaa, kun nyt on muuta tärkeämpää.


Pessi Rautio


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä