Tulosta sivuElämää Citéssä

Viggo1

Elämää Citéssä

Matkakertomus

 

Engelbrekt, joka nimestään huolimatta on suomalainen taiteilija, oli jo vuoden odottanut sitä tiettyä toukokuun päivää, jolloin hän pääsisi jälleen Pariisiin. Hän oli hämmentynyt saatuaan myöntävän päätöksen hakemukseensa. Oli ollut taas niitä aikoja, jolloin hän oli epäillyt kaikkea itseensä ja taiteelliseen tekemiseensä liittyvää, eikä uskonut minkään hakemuksensa tuottavan tulosta. Mutta nyt odotus oli palkittu!


Cité Internationale des Arts -taiteilijatalo ei ollut hänelle vieras. Hän oli asunut siellä aiemminkin. Joka kerran hän oli jännittänyt jo etukäteen sinne pääsemistä, ja joka kerran hän oli pitänyt aikaa siellä aivan erityislaatuisena. Lopuksi hän oli palannut Suomeen haikeana elettyään pari kuukautta kuin olisi ollut matkalla pari vuotta. Nyt tänä vuonna hän oli aivan erityisen jännittynyt. Hän oli alkanut pelätä kaikenlaisia esteitä, joita voisi tulla, niin ettei hän pääsisikään matkalle.

Mutta lopulta Engelbrekt istui lentokoneessa. Hän oli matkalla. Mikään ei ollut sittenkään estänyt lähtöä. Aiemmin hän oli lentänyt vaihtolentoja milloin Frankfurtin, milloin Münchenin kautta, taisipa joskus olla Tukholma ja Kööpenhaminakin välilaskupaikkoina. Mutta nyt hän oli varannut liput jo niin varhaisessa vaiheessa, että oli saanut samaan hintaan suoran lennon. Eikä matka kestänyt tällä kertaa kuin kolme tuntia.


Engelbrekt istui kaula vinossa koko matkan ajan, sillä hän katseli maisemia: pilviä, merta, Gotlannin rannikkoa, Tanskan viivasuoria hiekkarantoja, Saksan peltoja, Hollannin pikkukaupunkeja. Tuulivoimaloita näkyi pitkinä rintamina rivi toisensa jälkeen. Sitten hän näki Rotterdamin kymmenestätuhannesta metristä. Hän päätteli, mikä kaupunki milloinkin oli kyseessä, sillä karttoja hän oli tutkinut lapsesta saakka. Hän oli aina pitänyt maantiedosta.


Sitten tuli Ranska. Ranskan pellot ja metsät olivat pehmeärajaisempia ja epämääräisempiä muodoltaan kuin Hollannin, Belgian ja varsinkin Saksan laajat geometriset pellot ja vähäiset metsiköt. Tuo tuossa on Lille ja tuo on Amiens. Pian alettiin laskeutua. Lopulta näkyivät Charles de Gaullen lentokentän kaksi korkeaa lennonjohtotornia kuin kaksi kaivattua sukulaissetää, jotka näyttivät aina täsmälleen samanlaisilta.  Jälleennäkemisen riemu täytti Engelbrektin mielen. Kun koneen pyörät koskettivat kiitoradan pintaa, sedät katosivat jonnekin terminaalin eteen pysäköityjen lentokoneenpyrstöjen taakse. Helsingin kone oli niin pieni ja vähäpätöinen, että sen parkkipaikka oli kentän laidalla muiden samankokoisten seurassa. Koneesta noustua bussi kuljetti matkustajat terminaaliin.


Viggo-2


Aivan ensimmäiseksi Engelbrekt matkusti RER-junalla keskustaan. Hän jäi vanhasta muistista pois Chatelet les Hallesin pysäkillä ja nousi laukkuineen maanpinnalle Boulevard de Sebastopolin tienoilla. Sitten oli jäljellä laukun vetäminen ihmisvirtojen läpi Rue de Rivolia pitkin, kunnes tuttu kerrostalo tuli näkyviin. Cité Internationale des Arts, 320 artistes en residence, luki kyltissä rakennuksen sisäänkäynnin yläpuolella. Vieressä oli tuttu Hotel de Sens, 1500-luvun yksityislinna, jossa nykyään oli suuri taidekirjasto. Sinne piti päästä.


Engelbrekt kutsui Citén vahtimestareita Monsieureiksi. Aikaisemmin oli ollut myös kaksi Madamea, joista toinen oli jäänyt eläkkeelle. Häntä Engelbrekt oli kutsunut salaa Ruusutädiksi, sillä tällä Ruusutädillä piti olla aina vastaanottotiskin päällä valtava maljakollinen tuoreita ruusuja. Se oli hänelle kunnia-asia, ja Engelbrektin mielestä se loi hohtoa koko avaraan ja muuten aika kolkkoon aulaan. Toinen jäljellä olevista Madameista hymyili ystävällisesti Suomesta tulleelle taiteilijalle. Hän muisti Engelbrektin. Engelbrekt muisti myös kaikki Monsieurit, joista osa näytti vieläkin tunnistavan hänet. Yksi Monsieureista, joka oli tullut Ruusutädin jälkeen, puhui hyvää englantia. Muut Monsieurit ja jäljellä oleva Madame puhuivat paremmin ranskaa, ja heidän kanssaan Engelbrekt sai harjoitella vähäisiä ranskantaitojaan.


Sitten Engelbrekt pääsi ateljeeasuntoonsa. Tuntui ihmeelliseltä, kuinka kaikki saattoi näyttää niin tutulta. Oli melkein kuin olisi tullut kotiin. Engelbrekt avasi ranskalaisen parvekkeen oven ja nojautui kaiteeseen katselemaan ulos. Vaikka oli toukokuun alku, ilma oli melkein helteinen. Ei olisi voinut uskoa millaiseksi sää pian muuttuisi. Kotiuduttuaan asuntoonsa Engelbrekt meni kävelylle, sillä oli vasta alkuilta. Oli valittava tutuilta kaduilta ensimmäisen päivän reitti. Engelbrekt päätti ylittää sillat, katsella jokea, Notre Damea ja Boulevard Saint Germainia. Kaikki oli lähellä. Turisteja oli laumoittain, mutta Engelbrekt ei ollut turisti – hän oli jo paikallinen – omasta mielestään. Sitten hän näki konepistoolimiehet ensimmäisen kerran.


Konepistoolimiehiä näkyi sen jälkeen joka puolella. Yleensä oli kolmen miehen partio. He olivat maastopuvuissa ja täysissä varusteissa. Kaksi käveli kadun toista puolta, yksi toista. Joskus oli kuuden miehen partioita. Monesti he partioivat myös Engelbrektin ikkunan alla olevalla pienellä kadulla tai seisoivat paikalla vartiossa. Kerran Engelbrekt näki konepistoolimiesten pysähtyvän Seinen sillalla, jossa baskeriin ja hohtavanvalkoiseen paitaan pukeutunut viiksekäs herrasmies maalasi Notre Damea. Konepistoolimiehet seisoivat pitkään tutkimassa kuinka maalaus syntyy. Engelbrekt alkoi kuvitella mielessään, ettei herrasmies suinkaan ollut taiteilija vaan valepukuinen tiedustelija. Monesti myöhemminkin Engelbrekt näki saman miehen maalaamassa samaa näkymää. Väreinä hän käytti punaista keltaista, sinistä, oranssia, vihreää ja ruskeaa, ja kaikkia suoraan tuubista. Tiedustelijat eivät turhia sekoittele. He maalaavat.


Engelbrekt piti hautausmaista. Jo seuraavana päivänä hän suuntasi kulkunsa Montparnassen hautausmaalle. Sinne pääsi hyvin kävellen. Matkalla oli monta kiinnostavaa nähtävyyttä. Hauskinta oli kävellä suoraan siltojen yli Saint Louisin saaren läpi vastarannalle ja jatkaa kävelyä Rue du Cardinal Lemoinea pitkin. Tämä katu nousi toisesta päästään ylös kukkulalle, jolla sijaitsee suuri Pantheonin muistomerkkikirkko. Engelbrekt ohitti kadun varrella sijaitsevan puutavaraliikkeen, joka oli vanhojen talojen sisään kätkeytyvä kokonainen sahalaitos suurine vanerilevyvarastoineen. Kapealle kadulle pysäköityjen kuljetusautojen lavalta nosteltiin MDF-levypinoja ja rimoja sisälle liikkeeseen, jossa sirkkeli ulisi ja sahajauho tuoksui miellyttävästi. Ehkä Helsingissä vastaavanlainen puutavaraliike olisi voinut sijaita esimerkiksi Rikhardinkadulla kirjaston naapurissa, vaikkakin katu olisi ollut siellä hiukan liian leveä.

Pantheonilta matka jatkui alas Boulevard Saint Michelille. Tämä leveä bulevardi alkoi joen rannalta Notre Dame- katedraalin tienoilta ja jatkui pitkälle Montparnassen kaupunginosaan. Sen varrella oli myös Luxembourgin puisto, jonne Engelbrekt seuraavaksi suuntasi kulkunsa. Tämän puiston läpi oli aina mukava kulkea.


Ensimmäiseksi saattoi katsella Palais de Luxembourgia, jossa aikoinaan oli asunut myös Ranskan kuningatar. Sen edessä olevalla lammella lapset ja heidän vanhempansa uittivat kojusta vuokrattuja pienoispurjeveneitä, joissa kaikissa oli eri maiden liput ja maatunnukset. Tällä hetkellä Kanadan vene seilasi toisella puolella järveä Suomen ja Venäjän veneen seurassa. Ruotsin vene lähestyi uhkaavasti törmätäkseen joko Ranskan veneeseen sitä ennen tai jäädäkseen ansaan keskellä lampea olevaan suihkulähteeseen kuten USA:n vene, joka tärisi veden alla purjeet vettä valuen.


Camille-Corotin-hauta-Père-Lachaisen-hautausmaalla


Montparnassen hautausmaalla, kuten muillakin Pariisin hautausmailla, voi vaellella karttojen kanssa maanalaisia kuuluisuuksia etsien tai sitten rauhoittuakseen, mietiskelläkseen. Engelbrekt tiesi täsmälleen, missä lepäsi Baudelaire tai de Beauvoir. Enää hän ei tullut pelkästään heidän vuokseen. Nyt hautausmaista oli tullut hänelle rauhoittumispaikkoja, sellaisia joissa keskustellaan hiljaisten mutta hyvien ystävien kanssa tai ollaan vain omissa oloissaan. Hautausmaat ovat oma maailmansa, jonne voi kätkeytyä tai paeta. Jostain syystä Engelbrektillä oli aina ollut voimakas kätkeytymis- tai pakenemisvietti, ja tähän eri kaupunkien hautausmaat olivat omiaan.


Engelbrekt viritteli ateljeeasunnossaan itselleen työpisteen. Maalaustelineen hän oli tilannut sähköpostitse jo valmiiksi, ja se odotteli häntä heti hänen saapuessaan tukevan vanhanaikaisena. Aiemmista kerroista viisastuneena hän oli toivonut maalaustelinettä jo ennen kuin saapui, sillä aiemmin sen tuominen Citen tarvikevarastosta oli kestänyt ja kestänyt, kunnes lopulta kaksi Monsieuria oli kantanut sen kuin puisen pyhimyksen alttarille.


(Lue matkakertomus kokonaisuudessaan Taide-lehdestä 2/17)

 

Viggo Wallensköld

 

Kuvat: Viggo Walensköld


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä