Tulosta sivuYmpäristöväkivalta ja turhan työn talous

PirtolapalkkiYmpäristöväkivalta ja turhan työn talous

Eli miksi bisnesjohtajia on syytä epäillä makasiinien polttamisesta?

Sytyttikö Jari Sarasvuo makasiinit vai miksi operaatio sai prime-time-tv -aikaa? Käryäviä makasiineja tehokkaampaa mediatilan valtausta saa hakea. Kyse on siis tuottavasta työstä sellaisena kuin bisnesideologia sen käsittää.

Teksti: Ulla Karttunen
Kuva: Erkki Pirtola

Kun Ranskan viimesyksyisissä lähiömellakoissa poltettiin kouluja ja autoja, Suomessa hymistiin tyytyväisenä, ettei meillä voisi tapahtua vastaavaa: meillä ei ole asujaimistoltaan eriytyneitä lähiöitä eikä siten vastaavia ongelmia. Tulta ei nähtykään lähiöissä, vaan se roihahti keskellä pääkaupunkia, Eduskuntatalon edessä.

Ranskan mellakoiden ja Suomen tapahtumien yksittäisiä syitä ei kannata yhtäläistää. Yhteiskunnallisessa taustassa on kuitenkin paljon yhteistä ja makasiinien sytyttäjä saattaa olla yhtä päämäärätön toiminnassaan kuin autojen polttaja lähiössä.

Kun makasiinien polttamisen jälkeen vastakkain asetettiin television keskusteluohjelmassa kaksi osapuolta, tuloksentekijä syytti prekaareja siitä, etteivät nämä rakenna yhteiskuntaa. Nyt pitäisikin kysyä, millaiseksi talousjohtoinen työn malli on rakentanut yhteiskunnan.

Työn käsitteen uudelleenarvioimista ajavia prekaareja ei voi asettaa vastuuseen vastakkaisesta työnkuvasta, perinteistä tuotantotehokkaan mediaspektaakkelin mallia edustavasta tuhotyöstä. Pikemmin sytyttäjiä on haettava talouden tai huomiotalouden ensisijaistavasta ideologiasta.

Tuotteistettu ympäristö

Huomiotaloudessa kassavirran kasvusta voi päätellä, tehdäänkö oikeita vai vääriä asioita. Sarasvuolaisen käsitystavan mukaan makasiinien polttaminen oli oikea asia ja hyvä diili, se työllisti ja myi lisäämällä mediapintaa ja -puhuntaa, tuotti huomiota. Makasiinien polttaminen oli tuotannollisesti tehokas työ: vähin panoksin saatiin aikaan uskomaton näkyvyys ja levikki.

Karkeimman bisnesajattelun mukaan voitontavoittelu määrittää keinot. Vaikka ei päädyttäisi äärimalliin, taloudellisen voiton ensisijaistaminen merkitsee eettisen ja yhteisöllisen ajattelun toissijaistamista.

Jos on tavoitteena tehdä voittoa, ei kysytä millä lisäarvo kerätään. Tämä markkinatalouden perusmalli on tuottanut ne urbaanit ilmiöt, joiden keskellä elämme: mediaspektaakkelit, väkivaltaviihteen, ihmiskaupan ja pornon, tuotteistuneen elintavan, mainospinnan täyttämän kaupunkitilan.

Talousjohtoinen ideologia on ottanut ympäristön hallintaansa. Ympäristöväkivallan ylintä tasoa ovat tästä seuraavat ekologiset ongelmat. Muita ilmiöitä ovat työnjaon ongelmat, viihtymättömyys, syrjäytyminen, otteen menettäminen omasta ympäristöstä, ja lopulta lähiympäristöön kohdistuva urbaani ympäristöväkivalta.

Talouden malli tuottaa ympäristön valmiiksi oletettuna, palveluina ja tuotteina. Tämä on vieraantunut tapa toteuttaa ihmisen ja ympäristön suhde. Hierarkian alimmilla tasoilla tekijöistä tulee pelkkiä suorittajia, joiden suhde todellisuuden luomiseen ja muuttamiseen jää etäiseksi. Ihmisistä eriytetään toimijoita ja toimien kohteita. Kun toimivallaltaan rajoitetut suorittajat alkavat lopullisesti väsyä vieraantuneeseen tilaansa, seurauksena on ympäristöväkivallan kaltaisia ilmiöitä.

Tuhoaminen on kaunista ja tehokasta, jos sillä pääsee televisioon. Iso tulipalo merkitsee tuottavaa mediatilan valtaamista. Aivan samaan pyrkii markkinoija; on saatava mahdollisimman vähällä panoksella mahdollisimman suuri näkyvyys.

Ympäristöväkivallan toteuttajat ovat niitä, jotka eivät enää viihdy valmiiksi tuotteistetussa ja talouden ohjastamassa todellisuudessa. Silti he ottavat toimintansa strategian suoraan markkinatalouden pyhistä periaatteista.

Lähiöt ja ympäristöväkivalta

Ranskan lähiömellakat merkitsivät ilmiötä, jossa tuhoaminen suuntautui omaan ympäristöön. Tuhoamisessa ei etsiydytty sinne, missä vihollispuolen kuviteltiin olevan; kaikki eivät vastustettavaa edes tunnistaneet. Sisäministeri Nicolas Sarkozyn kotikadun sijaan polttopulloja heitettiin päin oman seutukunnan autoja, kouluja ja kahviloita.

Ympäristöväkivallan taustoista löytyy joukko tekijöitä rasismista, työttömyydestä ja syrjäytymisestä alkaen. On kuitenkin syytä nostaa esiin myös eräs esteettinen tekijä, viihteen ja viihtymättömyyden kulttuurien rinnakkaisuus.

Ranskan mellakoijat olivat usein kotona asuvia keskenkasvuisia, toimettomia ja jännitystä hakevia jengiläisiä. Kun pojat suunnittelivat illan iskuja, he sanoivat syyksi halunsa päästä televisioon, tuhoamisen top 10:een.

Käyttäytymismallista vastaa viihteen ja populaarikulttuurin ohjastama väkivaltainen välinpitämättömyys. Myös mellakka-aallon viihteellinen, organisoitumaton luonne on otettava tosissaan. Kyse on länsimaisen kulttuurin sisäistämisestä, markkinatalouden syöttämän väkivallan nauttimisesta imeväisestä saakka. Koulut on syytä polttaa jotta päästään televisioon.

Sosiaalisen eriarvoisuuden seiniä

Espanjalainen taiteilija Santiago Sierra (1966) nostaa teoksissaan esiin sosiaalisen eriarvoisuuden seiniä ja ruumiita. Kiasmassa hän teki työmaakopin työttömälle ja Venetsian biennaalissa kävijää kohtasi oviaukon sijaan umpeen muurattu seinä. Vain tiettyä passia näyttämällä saattoi päästä sisään takaovesta.

Kun pohditaan lähiömellakoiden syitä, ei pitäisi ottaa lähiötä jonain jo valmiiksi muodostuneena, vaan miettiä miksi urbaani ympäristö voi joillekin tulijoille olla sellainen seinä missä ei ole ovea ja sisääntuloa. Ei keskustan ja lähiön suhdetta ole ennalta kirjattu.

Taiteessa on jo kauan puhuttu keskusten ja periferioiden muuttuneesta suhteesta. Lähiön ongelma asuinalueena ei ole etäisyys jostain, vaan se miten huolenpito ympäristöä kohtaan kääntyy päinvastaiseksi, välinpitämättömyydeksi ja tuhoavaksi toiminnaksi.

Lähiympäristöön kohdistuva väkivalta on yhtä aikaa yksityistä ja yleistä. On kyse henkilökohtaisesta asenteesta, mutta myös kulttuurisesta tilanteesta, joka välinpitämättömyyttä ja väkivaltaa tukee. Väkivallan kohde on usein satunnainen, lähiömellakoissa jotkut haastatellut sanoivatkin vain haluavansa särkeä kaiken, mitä tahansa.

Ekologiset ympäristöuhat ovat seurausta ihmisen välinpitämättömästä toiminnasta. Jos ekologiset uhkatekijät ovat luonnonvarojen riistävää hyväksikäyttöä, urbaani väkivalta merkitsee viihde- ja mediakulttuurin kyynisen väkivaltamaailman todellisuudeksi muuttamista.

Ne jotka tavoittelevat voittoa vaikkapa markkinoimalla turhia tuotteita kustannustehokkaasti, ovat varmasti osaajia. Mutta lähiöissä ja kaduilla aletaan osata sama paremmin, ja vielä ilman itse tuotteita. Turhuuden väkivaltaisilta markkinoilta on lyhyt matka turhaan väkivaltaan ja sen markkinointiin.

Turhan työn väkivalta

Ranskan mellakoiden taustalla ei ollut pelkästään sosiaalinen syrjäytyminen, vaan eräs rinnakkaistekijä. Kyse oli myös länsimaisen yhteiskunnan kehityksestä yhä enemmän valmiiksi maailmaksi, joka kulkee, kohoaa ja murtuu talouden ehdoilla.

Ympäristö on valmiiksi tehty ja tuotteistettu, työn käsite erkaantunut lähimmän ympäristön muokkaamisesta. On ristiriitainen ja käsittämätön tilanne, kun pahimmillaan työttöminä saattaa olla jopa puolet seudun asukkaista ja kuitenkin yksi viihtymättömyyden päätekijä on rapistuva urbaani ympäristö. Ympäristöväkivalta toteutuu harvoin paikassa, jonka luomiseen ihminen itse on osallistunut.

Jos lähiöön tuodaan se työn malli, jossa työ on suoritus palkan saamiseksi ilman suorituksen mielekkyyden kysymistä, ongelmat pysyvät ennallaan tai pahenevat. Santiago Sierra on monissa teoksissaan kysynyt työn ja ihmisarvon välistä yhteyttä. Hän on esimerkiksi useissa yhteyksissä toteuttanut teoksen, jossa ihmisiä on palkattu tuntikausiksi istumaan näyttelytilaan pahvilaatikoiden alle.

New Yorkissa Ace-galleriassa palkatut olivat enimmäkseen meksikolaistaustaisia naisia, jotka neljä tuntia kerrallaan 50 päivän ajan istuivat päälle nostetun pahvilaatikon sisässä. Työstä maksettiin minimipalkka.

Vuonna 2005 Sierra rakensi paikalle, jossa oli aiemmin ollut diktaattori Ceausescun yksityistiloja, kapean mustan parisataa metriä pitkän käytävän. Käytävän molemmille puolille palkattiin 396 naista kerjäämään rahaa. Heille maksettiin kahden tunnin työstä noin 6 euron verran, lisäksi he saivat pitää kerjäämisestä kertyneen.

Sierra on myös järjestänyt katuaktion, jossa 100 työtöntä piilotettiin kadun eri puolille neljäksi tunniksi, palkannut siirtotyöläisiä ja prostituoituja, jotta heidän päälleen on taidetilassa voitu pursottaa polyuretaania, sekä värjännyt 133:n laittoman siirtolaiskatukaupustelijan päät blondeiksi.

Sierran teokset ovat tämänhetkistä yhteiskuntatodellisuutta kuvaavia juuri siinä, että ne esittävät konkreettisesti sen aggressiivisen väkivallan, jota mieltä vailla oleva hätäaputyö hierarkiassa ennestään torjutulle tuo. Siirtolaiskatukaupustelija on pienestä palkkiosta valmis blondauttamaan itsensä, vaikka se merkitsee samalla laittoman aseman ilmitulon vaaraa ja leimautumista.

Markkinakaasukammio

Sierran työt ilmentävät työn paikkaa eriarvoisuuden maailmassa. Työ ei ole aikoihin merkinnyt maailman kuntoon saattamista, vaan näennäistyö riittää kuvastamaan osattomien osaa markkinoiden ulkopuolella, hierarkian laidalla. Lähiöiden ongelmat liittyvät ennen kaikkea työttömyyteen, mutta jos työttömyys pyritään ratkaisemaan sellaisen työn käsitteen kautta, jota Sierra teoksissaan ikävän todellisuudentajuisesti ilmentää, tilanne tulee ajanoloon vain pahenemaan.

Ei työssä ole kyse vain ajantappamisesta ja palkasta – muutenhan voidaan polttaa autoja ja ryöstää lähikauppa. Ei työssä voi olla kyse siitäkään, että suostutaan istumaan hiljaa pimeän laatikon sisällä vain siksi että joku satunnainen organisaattori sattuu pitämään lamautettuja ja vaiennettuja ihmisiä kauniina. Työssä ja työttömyydessä on kyse myös tekojen mielestä ja merkityksestä.

Sierran viimeisin työ 245 kuutiometriä on kuvaava tässä suhteessa. Ei enää kadulta palkattuja toimijoita, ei ketään. Pulheimin synagoga täytettiin pakokaasulla, ja sisään pääsi kaasunaamarin kanssa.

Projekti jouduttiin keskeyttämään heti avautumisensa jälkeen, kun juutalaisten edustajat katsoivat sen loukkaavan holokaustin uhreja – vaikka taiteilijan tarkoitus on selvästi päinvastainen. Pakokaasua käytettiin erityisesti Treblinkan tuhoamisleirillä, joka oli tuotantotehokkuudeltaan huippuluokkaa. Tuhoamiseen saattoi kulua vain puolen tunnin verran aikaa.

Treblinkan leiri, tai kaasulla täytetty synagoga, ei olekaan tosi kuva vain yhdestä viime vuosisadan sokeasta pisteestä, vaan myös tämänhetkisistä työn ja ihmisarvon käsitteistä. On pyrittävä tehokkuuteen ilman että kysytään teon mieltä. Työ on irronnut suoritteeksi vailla merkitystä.

Jos lähiönuori unelmoi tulevansa kuuluisaksi autojen polttamisesta, se on ilmaus markkinataloudesta kaasukammiona. Tyhjä kuuluisuus on ainoa pyrkimys maailmassa, jossa suoritteiden mieli on lopullisesti imaistu kuiviin. Ilmatila on viety, tai siirtynyt eetteriin. Lähiympäristö ja oma elämä käyvät silmittömän tuhoamisen kohteiksi, kun työn käsite on kokonaan vieraantunut merkityksellisestä todellisuuteen vaikuttamisesta.

Yhteisötaiteen malli

Kuka päättää kauneudesta, kysyttiin ranskalaisen taiteilijan Sylvie Blocherin (1953) perustaman Campement Urbain -kollektiivin lähiöprojektissa. Teoksen tapahtumapaikka on Sevran, eräs Pariisin ongelmalähiöistä.

Ryhmä pyrkii yhdessä asukkaiden kanssa luomaan tilan, joka ei olisi minkään ryhmittymän tai uskonnollisen kuppikunnan oma, tilan jossa yleisellä paikalla saisi olla rauhassa. Oleellista oli, ei vain lopputulos, vaan keskusteluyhteyteen pääseminen ja yhteistyön virittäminen erilaisia taustoja edustavien kaupunkilaisten välillä.

Yhteisötaidetta pidetään marginaalisena taiteen alueena. Yhteisötaiteen malli on kuitenkin nähtävissä myös radikaalina työn käsitteen uudistusvaateena.

Yhteisötaiteessa ihmiset yhdessä pyrkivät toteuttamaan jonkin konkreettisen ympäristöä koskevan hankkeen. Työn ja tekemisen peruste on palautettu yhteisesti harkittuun mielekkyyteen, työ perustuu vapaaehtoisuuteen ja ennen kaikkea työ ei abstrahoidu suoritteeksi tai tavoitteeksi, jonka mieltä ei ole nähtävissä.

Projektit voivat koskea kunnostettavia ympäristöjä tai sosiaalisia toimintoja. Yhteisötaiteessa ajatuksena on juuri päästä asukkaiden omaehtoiseen toimintaan ja keskusteluun, jolla on myös jatkumisen mahdollisuuksia. Yhteisötaiteen ajatus on vastoin keskusjohtoista byrokratiaa tai markkinatalouden mallia, jossa työ alimmilla hierarkian tasoilla irtaantuu mielekkyyden vaatimuksesta.

Yhteisötaide on tähän saakka turhaan nähty pelkästään taideinstituution ja sosiaalisen kentän reuna-alueeksi. Yhteisötaiteen esikuva on sovellettavissa laajemmin koko yhteisön ja yhteiskunnan kehittämiseen.

Mellakka-alueilla poltettiin päiväkoteja ja kouluja. Samanaikaisesti puhuttiin ongelman ytimenä olevasta työttömyydestä. Järkevä ratkaisu ei voi olla, että tuhotut rakennukset pelkästään korjataan yhteiskunnan varoin ja työttömyys jatkuu. Alueen omat asukkaat on saatava yhteisöllisen työn myötä vaikuttamaan omaan ympäristöönsä. Itse rakennettua taloa ja kaupunginosaa ei hevin haluta tuhota.

Yhteisöllinen toiminta ympäristössä jää kuitenkin onnistuessaankin marginaaliseksi, jos työhön liittyvät ehdot säilyvät ennallaan. Vasta yhteiskuntakehitys, jossa työnkuva muuttuu palkkatyöstä ja kilpailutaloudesta kohti vapaaehtoistyötä ja omaehtoisia yhteisöllisyyden muotoja, mahdollistaa oikeudenmukaisemman kehityksen.

Kun työn käsite irtaantuu markkinataloudessa yhä kauemmas yhteisön keskinäisestä toiminnasta, merkityksettömyyden ja syrjäytyneisyyden kokemukset purkautuvat helposti ympäristöväkivaltana.

Etäistämisen estetisaatio

Talousjohtoisessa työn mallissa työ määrittyy voitontavoittelun mukaan: työtä on se, mikä tuottaa voittoa tai palkkaa, sen sijaan työtä ei ole se, missä todellisuutta tuotetaan ja tulkitaan.

Kun bisnesjohtaja halveksii prekaareja työtä vierovina, paikalla oleva syytetty kertoo käyttävänsä kaiken valveillaoloaikansa työhön. Kyse on kahdesta eriävästä työn mallista. Mutta vain talousmääritteisellä työn mallilla on takanaan yhteiskunnan laajamittainen tuki.

Makasiinit määrättiin purettaviksi koska omaehtoinen ruohonjuuritason toiminta katsottiin keskustan keskeisimpään paikkaan turhaksi. Makasiinien purkamispäätös liittyy itse asiassa syyhyn, joka osaltaan oli myös Ranskan lähiömellakoiden takana.

Ilmiötä voi nimittää etäistämisen estetisaatioksi. Siinä talouden näkökulmasta pystytetty kauneuden maailma päättää merkityksettömäksi katsotun tai syrjäytymisrajalle työnnetyn kansanosan siivoamisesta pois näkyvistä.

Ranskan lähiömellakoiden syynä on pitkäkestoinen ja moniulotteinen vuorovaikutussuhde, joka saa ilmaisunsa asuinalueiden eriytymisenä. Etäistämisen estetisaatio merkitsee käytännön toimia, joissa vaikuttimena on myös tavallaan positiivinen mielikuva rauhallisesta ja turvallisesta ympäristöstä.

Meillä on oikeus kauniiseen osoitteeseen eikä muilla ole oikeutta vaarantaa sitä. Jos tarpeeksi kauan toimii tuon mielikuvan mukaan, tuottaa itsessään eriyttäviä rakenteita.

Pariisissa vallitsee jyrkkä kaupunginosien arvojärjestys. Ajatellaan alueet jo jaetuiksi, aivan kuin Suomessa ajatellaan työ jo taloudellisen voitonpyynnin eikä mielekkyyden mukaan rajatuksi. Etäistämisen estetisaatio toimii mielikuvien vahvistamina rooliodotuksina.

Pariisissa kukaan kuudenteen tai kuudenteentoista kaupunginosaan päässyt ei aio astua lähiöön. Helsingissä voitontekijä haukkuu ilmaistyötä tekevää työteliästä ihmistä työn vierojaksi, koska oikeaa työtä ei muka voi tehdä palkatta. Oma kauneuden ja menestyksen maailma oikeuttaa rasistisen poissulkevan eleen. Lopulta epäluuloinen eristäminen tuottaa aivan varmasti myös tulta ja savua.

Kirjoittaja on tutkija ja taiteilija, joka on asunut Pariisissa - kyseenalaisen lähiön lisäksi - neljännessä, viidennessä, kuudennessa, kahdennessatoista, viidennessätoista, kuudennessatoista ja kahdeksannessatoista kaupunginosassa.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä