Tulosta sivuPääkirjoitus 3-06

Viidakon lait

Lauantaina prime time -aikaan televisiossa käydään armotonta eloonjäämiskamppailua. Viikosta toiseen suurisilmäinen gaselli sätkii leijonan hampaissa, raahataan puun varjoon ja syödään elävältä. Nautittavaa väkivaltaviihdettä, jota lapsetkin saavat katsella! Leijonan raakuus on ilmeistä, ihmisten kohdalla se piiloutuu monimutkaisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin.

Tänä kesänä ihmisen ja luonnon suhdetta tutkaillaan useammassakin näyttelyssä, muun muassa Salon taidemuseon ja Halikonlahden ympäristöön levittäytyvässä Green art, taide ja ekologia -tapahtumassa. Vaikka maa- ja ympäristötaiteen taustalla on usein ekologinen ajattelu, niiden tapa puuttua luontoon on välillä ollut kaikkea muuta kuin ekologinen.

Ajatellaanpa vaikka Richard Longin arktiseen maisemaan tallaamia polkuja tai Robert Smithsonin valtavaa Spiral Jettyä. Voisi jopa väittää, että luonnon kannalta olisi parempi pysyä gallerian seinien suojissa kuin kajota siihen

Green artin tai biotaiteen kaltaiset taiteeseen pesiytyneet käsitteet kertovat muuttuneesta luontosuhteesta. Jälkimmäinen sisältää bioteknologian ja ihmisen luontosuhteen kritiikkiä, mutta myös sen sinisilmäistä ihailua. Green art pyrkii löytämään ympäristöongelmiin innovatiivisia ratkaisuja tai ainakin lisäämään ihmisten tietoisuutta niistä. Saa nähdä kuinka tästä vaikeasta haasteesta Salossa selvitään.

Ihminen on rituaaleista riippuvainen eläin, mikä kuuluu suvivirressä, näkyy kadulla liikkuvina yo-ruusuina – ja käryää VR:n makasiinien raunioilla. Taide-lehden verkkosivuilla on voinut ottaa kantaa taiteilija Antti Majavan suunnitelmaan, jonka tarkoituksena oli saattaa makasiinit rauhanomaisesti viimeiselle matkalleen.

Ennen paloa lähes 90% vastaajista olisi halunnut nähdä valkoiset makasiinit, palon jälkeen kannatus tippui. Tulinen spektaakkeli voitti hiljaiset jäähyväiset.

Vähättely-yrityksistä huolimatta palo toi julkisuuteen talouden logiikalla toimivan yhteiskunnan ongelmat ja ”epävarmoissa oloissa elävän työvoiman kerrokset”, kuten prekatiaatti.org nettisivuillaan muotoilee. Taiteilijat, jos ketkä kuuluvat tähän joukkoon!

Siivooja voi saada onnetonta seitsemän euron tuntipalkkaa, moni taiteilija tai tutkija ei saa sitäkään. Ei taidelehtikään pärjäisi ilman ilmaista työtä: juttujen taustalla on monesti vuosia kestäneitä tutkimuksia ja pikkurahalla kituuttamista.

Taiteilijoiden tekemä ”tuottamaton työ” pyörittää museoita, gallerioita, taidehallintoa – ja kaikille näille ”sekundaaritason toimijoille” on kyllä varaa maksaa kuukausipalkkaa.

Tilanne on vähän sama kuin jos maanviljelijä tuottaisi elintarvikkeita satunnaisilla apurahoilla, löytäisi silloin tällöin maksavan asiakkaan, mutta tarjoilisi tuotteensa pääasiassa puli-ilmaiseksi kauppiaalle. Tai ei kai maatalouskaan ilman tukea kannattaisi. Tukipolitiikassa kyse on töitten erilaisesta arvostuksesta. Viljely on oikeaa työtä, taiteilu ei.

Prekaareiden mielestä
kaikesta palkkatulon ulkopuolelle jäävästä työstä pitäisi maksaa. Vihreän liiton puheenjohtaja Tarja Cronberg on puolestaan ehdottanut luovan työn peruspalkkamallia. Taiteilija saisi 600 euroa kuukaudessa, ja tämän lisäksi hänellä olisi mahdollisuus tienata 250 euroa verollista tuloa, mikä kyllä vieläkin alittaisi siivoojan ansiotason. Olisiko maataloustukimalli sittenkin parempi?

Viidakon lait eivät enää työelämässä päde. Niin ainakin SAK:n julistekampanjassa väitetään. Pitäisikö uskoa. Ensi lauantaina leijona on kuitenkin taas kiinni gasellin kurkussa.

Arja Elovirta


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä