Tulosta sivuLähi-itä olohuoneessamme

Adel abidin vas
Adel abidin oik

Lähi-itä olohuoneessamme

Venetsian biennaali eri maiden paviljonkeineen kantaa mukanaan vahvaa kansallista latausta. Maailma on kuitenkin muuttunut. Tänä vuonna Pohjoismaiden paviljongissa esittäytyy entistä monikulttuurisempi Pohjola.

Teksti: Kati Kivinen

Viime vuonna etsin yhteiskuntakriittistä taidetta tulevaa Ars Baltica -näyttelyä varten, ja tapasin joukon nuoria kuvataiteilijoita Kööpenhaminassa, Oslossa ja Tukholmassa. Huomioni kiinnittyi siihen, että yllättävän suuri osa poliittisia ja yhteiskunnallisia teemoja suosivista taiteilijoista oli joko lapsena Pohjoismaihin muuttaneita tai myöhemmin opiskelemaan ja työskentelemään tulleita. Havainto mietitytti minua.

Olisiko niin, että erilaisesta kulttuuriympäristöstä tulevat taiteilijat pitävät uuden ympäristönsä tarkkailemista ja kommentointia kiinnostavampana kuin ”natiivitaiteilijat”, joille elinpiiri on ikään kuin itsestäänselvyys? Vai olisiko kyse vain siitä, että näiden taiteilijoiden teokset – syystä tai toisesta – avasivat pohjoismaiselle katsojalle uusia ja kiinnostavia, yllättäviäkin, näkökulmia omaan kulttuuriin ja yhteiskuntaan?

Ruotsissa tapaamistani taiteilijoista yli neljäkymmentä prosenttia oli taustaltaan ei-ruotsalaisia. Jälkeenpäin ajateltuna luku tuntuu huiman korkealta, sillä ei kai pieni pohjoismainen taidekenttämme nyt sentään niin monimuotoinen ja globalisoitunut ole. Temaattinen rajaus toki vaikutti asiaan, mutta kyllä syntyperäisten ruotsalaistaiteilijoiden vähäinen kiinnostus yhteiskunnallisiin aiheisiin yllätti.

Tanskassa yhteiskuntakriittinen asennoituminen oli vahvemmin esillä, mikä johtuu ehkä tanskalaista sisäpolitiikkaa viime vuosina sävyttäneistä oikeistolaisista suuntauksista: kiristynyt maahanmuuttopolitiikka ja nationalististen mielipiteiden lisääntyminen ovat saaneet niin tanskalaiset kuin uustanskalaisetkin taiteilijat kommentoimaan tilannetta teoksissaan.

Esimerkiksi Colonel (Thierry Geoffroy, 1961) ja Khaled D. Ramadan (1964) tarkastelevat tanskalaisuutta ja omaa identiteettiään humoristisessa hengessä ja pilke silmäkulmassa videoteoksessaan Art Talk (2006). Sosiokulttuurinen toiseuden tunne yhdistää miehiä, joiden etninen tausta on hyvin erilainen. Videolla Colonel, ranskalaisen siirtomaaeverstin poika kertoo Ramadanille, Beirutissa syntyneelle arabille, että kollegansa tavoin hänkin tuntee olevansa Tanskassa ’arabi’, vain siksi, että ei ole syntyjään tanskalainen eikä hallitse maan kieltä.

Anteeksi, missä kohtaa piti nauraa?

Tänä vuonna Pohjoismaiden kulttuurinen diversiteetti näkyy kiitettävästi myös Venetsian biennaalissa. Veteraanikuraattori René Block, on valinnut näyttelyyn kaikkiaan seitsemän taiteilijaa, joista kaksi – Maaria Wirkkalan lisäksi Suomesta tuleva Adel Abidin (1973) ja Jacob Dahlgrenin ohella Ruotsia edustava Sirous Namazi (1970) – on lähtöisin Lähi-Idästä, Abidin Irakista ja Namazin Iranista.


Etninen tausta luo heidän tuotannolleen kehyksen, jota ei voi täysin ohittaa. Henkilökohtainen elämäntarina ei selitä heidän teoksiaan, mutta auttaa – ainakin jossain määrin – ymmärtämään heidän kiinnostuksensa identiteettiä, alkuperää ja kommunikaatiota koskevia kysymyksiä kohtaan.

Sirous Namazin teoksille – olivatpa ne veistoksia, installaatioita, maalauksia tai videoita – on tyypillistä jokapäiväisten esineiden ja materiaalien kierrättäminen ja yhdistäminen toisiinsa niin, että ne viittaavat samaan aikaan nyky-yhteiskunnan sosiaalisiin kysymyksiin ja taiteen historiaan. Sen sijaan, että teokset tarjoaisivat vastauksia esittämiinsä kysymyksiin, ne tuntuvat vain lisäävän avointen kysymysten joukkoa.

Teoksessaan Sirous Telling Jokes (1996) Namazi kuvaa oivaltavasti kommunikaatiotilannetta, johon maahan muualta muuttaneet usein törmäävät, tilannetta, jossa joko emme ymmärrä tai tule täysin ymmärretyiksi. Videossa Namazi kertoo vitsejä äidinkielellään persiaksi ja asettaa meidät muukalaisen rooliin: katsoja ei tiedä, missä kohtaa pitäisi nauraa. Kun kieltä ei ymmärrä eikä tekstitystä ole, joutuu kertojan eleistä, kehon kielestä ja teoksen nimestä päättelemään, mistä oikein on kyse.

Namazin maalaukselliset veistokset vaikuttavat ensinäkemältä hyvin minimalistisilta, ehkä pinnallisiltakin, mutta hän onnistuu sisällyttämään niihin paljon muutakin kuin pelkkää muodon ja värin harmoniaa. Esimerkiksi Periphery (2002) kertoo hienovireisesti eristyneisyydestä, paikkaan kuulumattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Sitä varten Namazi on rakentanut luonnollisenkokoisen kopion ruotsalaislähiön kerrostalon vaaleankeltaisesta parvekkeesta. Materiaalit ovat samoja, joita oikeiden parvekkeidenkin tekemiseen käytetään: maalattuja ja profiloituja peltilevyjä, betonia ja puuta. Satelliittiantenni parvekkeen kyljessä suuntaa ajatukset niihin lähiöihin, joita svenssoneiden ja perssoneiden sijasta kansoittavat namazit ja antonojevicit.

This land is my land

”Being seen and being heard by others derive their significance from the fact that everybody sees and hears from a different position.”
– Hannah Arendt

Adel Abidin lähestyy ironialla – ja usein melko julmalla itseironiallakin – sinänsä vaativia aiheita: identiteettiä, kansallisuutta ja totalitarismia, Irakin tilannetta, taiteilijan omia kokemuksia Suomesta ja suomalaisuudesta... Hänen näkemyksensä mukaan huumori ja sarkasmi auttavat varsinkin hankalien aiheiden perillemenoa.

Lännessä elävän muslimin ja arabin olemassaolon oikeutuksen pohdinta toistuu useissa Abidinin teoksissa. Kysymykseen hän törmää itsekin lähes päivittäin. Taustastaan joutuu kertomaan aina uusiin ihmisiin tutustuessa, ja pidemmän päälle kyseleminen alkaa vaikuttaa kolmannen asteen kuulustelulta, kuten Abidin kuvaa teoksessaan Cold Interrogation (2005).

Videoinstallaatiossa katsojat kurkistelevat jääkaapin ovessa olevan ovisilmän kautta sisällä pyörivää videota, jolla joukko kysymyksiä toistuu yhä uudelleen ja uudelleen. Kuinka päädyit Suomeen, mitä ajattelet Osama bin Ladenista ja mikä on mielipiteesi amerikkalaisista, ääni videolla kysyy.

Lyhytelokuvassaan Crazy Days (2005) Adel Abidin yhdistelee dokumentaarista materiaalia draamaan ja kertoo suomalaisesta päivästä maahanmuuttajan silmin. Teoksen taustaksi Abidin jututti Suomessa asuvia irakilaisia ja suomalaisia, joilla on irakilaisia tuttuja. Kävi ilmi, että tutustumista on yritetty puolin ja toisin, mutta jostain syystä tietty etäisyys jää leijumaan ihmisten välille. Ei osata tulla puolitiehen vastaan.

Sen sijaan, että veisimme muualta muuttaneen tuttavamme suoraan sata-asteiseen saunaan, voisimme ehkä kokeilla ensin jotain hieman hienovaraisempaa aloitusta.

Ripaus eksotiikkaa?

Kuvataiteen monikulttuuristuminen osoittaa, että taiteen kentällä aletaan viimeinkin olla ajan tasalla: taide todellakin reagoi arkeen, sen muutoksiin ja niiden mukanaan tuomiin haasteisiin. Mutta eikö taiteen tehtävä olekin kyseenalaistaa jähmettyneitä merkityksiä ja osoittaa kaikkien identiteettien kulttuurisesti rakennettu luonne?

Oleellista onkin se, kuinka taide tekee tehtävänsä kommentoidessaan ja ruotiessaan arkeamme. Liettualainen filosofi ja kulttuurintutkija Audrone Zukauskaite esittää artikkelissaan Che vuoi? Fantasy and Anxiety as Political Factors Liettuan taiteen varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka kulttuurin ”eksotisoinnissa” voidaan mennä pahasti metsään.

Hänen mukaansa taiteilijat kuvaavat omaa elinpiiriään pahimmillaan kuin entisaikojen etnografit konsanaan. He poimivat siitä esiin ”villejä”, alkukantaisia piirteitä, jotta teokset kelpaisivat lännen taidemarkkinoille, vastaisivat sen odotuksia periferian oloista. Toisinaan teoksen taustaa selvitellessä käy jopa ilmi, että sen on tilannut ja tuottanut joku läntinen taidelaitos.

Ehkä pohjoismaisuuttakin voidaan esitellä maailmalla jo ilman kuluneita vakiokliseitä: saunaa, joulupukkia, peräkammarin poikia ja koskematonta luontoa. Onhan täällä niin paljon muutakin kiinnostavaa, kuten Eurovision-laulukilpailuja, saappaanheittoa – ja Lordi.

Kirjoittaja tekee parhaillaan tutkimusta videon kerronnallisista rakenteista ja on yksi Porin taidemuseossa syksyllä avautuvan Ars Baltica -valokuvatriennaalin kuraattoreista.

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä