Tulosta sivuKritiikit 3-07

Ars Fennica Markus Kåhrelle

Markus Kåhren teokset ovat lähes yleismaailmallisella tavalla aitoa ihmetystä herättäviä, koska ne kyseenalaistavat esittämistä, havaintoa ja merkitystä koskevia käsityksiä ja muotoja. Tarkkaan ottaen siis mistä on kyse?

Kahre1
Markus Kåhre.

Dramaturgisia veistoksia

Markus Kåhre – Ars Fennica 2007
Hämeenlinnan taidemuseo, 25.5.–2.9.2007

Vuoden 2007 Ars Fennica -palkinnosta päättäneen lontoolaisgalleristi Glenn Scott Wrightin mielestä Markus Kåhren teokset ovat lähes yleismaailmallisella tavalla aitoa ihmetystä herättäviä, koska ne kyseenalaistavat esittämistä, havaintoa ja merkitystä koskevia käsityksiä ja muotoja. Tarkkaan ottaen siis mistä on kyse?

Hämeenlinnan taidemuseossa esillä olevassa espoolaisen kuvanveistäjä Markus Kåhren (1969) miniretrossa nähdään yhdeksän, viimeisen kymmenen vuoden aikana syntynyttä teosta, joista kaksi on uusia. Vuosittain teoksia on valmistunut kaksi tai kolme.

Tekijän itsensä mukaan hänellä ei ole mitään erityistä teemaa, vaan jokainen teos on oma juttunsa. Lähtökohtana on ollut ongelma, johon teos etsii ratkaisua. Veistoksilla ei ole nimiä, koska ne saattaisivat ohjata katsojan tulkintaa harhaan.

Näyttelytila on hämärä. Salin pimeydessä hohtaa suorakaiteita, jotka ensi katsomalta voivat olla pimennettyjä ikkunoita, pelkkiä väripintoja tai Anish Kaboorin tapaan aukkoja, ei mihinkään. Taiteilijalle itselleen näyttelyn avainteos on ihmishahmoinen, pieni pronssiveistos, jota pyöräyttämällä märkään kipsipintaan on saatu syntymään joulupöydän tonttupiiriä muistuttava nauhakuvio.

Filosofisesti Kåhren taiteen lähtökohtia voisi kuvata myös sähköllä toimiva aurinkoteos, jonka säteittäisten ihmishahmojen läpi valuu hiekkaa. Elämän kiertokulkua vertauskuvallisesti ilmentävässä työssä on samaa maagisuutta kuin Osmo Valtosen hiekkapiirtureissa. Äkkiseltään voisi ajatella, että Kåhre on taikuri tai silmänkääntäjä, jonka teokset ovat sukua enemmänkin tiedekeskusten vempaimille kuin taiteelle. Näin ei kuitenkaan taida olla. Sitten 70-luvulla aloittaneen Dimensio-ryhmän taiteen paradigma on muuttunut tai muuttumassa.

Kahre2
Markus Kåhre.
Kåhren teokset perustuvat vuorovaikutteisuuteen. Niitä ei ole tehty vain silmillä katsottaviksi vaan useilla aisteilla koettaviksi. Jos virtuaalitodellisuuksissa pyritään immersioon eli siihen, että katsojasta tulee keinotodellisuuden osa, pyrkivät myös Kåhren veistokset imaisemaan katsojan mukaan omaan maailmaansa.

Vuorovaikutteisuus tarkoittaa katsojan fyysistä ja henkistä osallisuutta. Veistokset eivät edellytä tietokonepelien sorminäppäryyttä, vaan ne ovat eräänlaisia dramaturgisesti rakennettuja mielen käyttöliittymiä. Usein niiden sisään voi myös kävellä. Tarkoituksena on, että teos synnyttää katsojassa assosiaatioita ja mielikuvia, ja kertoo sitä kautta omaa tarinaansa, jokaiselle hieman erilaista.

Toinen Ars Fennica -näyttelyyn valmistuneista uusista teoksista on peilien kautta laajeneva huonetila. Jos katon tähtirivistön syttymistä katselee liian tarkkaan, törmää varmasti seinään, sillä tilan tuntu on vain illuusio. Taidemaalari Susanne Gottbergin kanssa tehty installaatio perustuu renessanssiajan keksintöön, camera obscuraan. Sopivassa paikassa seisoessaan katsoja pääsee mukaan kuvaprojisointiin.

Kåhrea kiinnostaa kolmiulotteisen maailman ja kaksiulotteisen kuvan suhde. Orionin elokuvateatteri -teoksen kaksiulotteiset valokuvat on sijoitettu tilaan, jota voi tarkastella 3D-silmälaseilla. Kyse on veistoksesta, jonka huonetilan seinäpinnat ovat kaksiulotteisia, mutta joista tulee kolmiulotteisia katsojan päässä.

Myös elokuvateatterin eteisessä tapahtuu ihmeitä. Yleensä elokuvissa katseen kohteita ovat elokuvatähdet, mutta Kåhren Cineman eteiseen on rakennettu vuorovaikutteinen tila, jossa elokuvamaailman tähdet seuraavat silmä tarkkana elokuviin menijöitä ja sieltä pois tulijoita. Kannattaa olla tarkkana.

Marjo-Riitta Simpanen
Kirjoittaja on Jyväskylässä asuva taidehistorioitsija ja kriitikko.

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä