Hanna Vahvaselkä, Heimo Suntio, Tuija Lindfors ja Tiina Valkeapää

Kuvataiteessa käytetään nykyään paljon sanaa ’prosessi’. Verkkotietosanakirja Wikipedian mukaan prosessi on ”sarja tapahtuvia tai suoritettavia toimenpiteitä, joista saadaan jokin tulos."

Prosessien samankaltaisuudesta

Hanna Vahvaselkä
Forum Box, Helsinki 1.6. – 1.7.2007

Heimo Suntio
Galleria Heino 26.5. – 17.6.2007

Tuija Lindfors ja Tiina Valkeapää
Galleria Jangva 7.6. – 24.6.2007

Kuvataiteessa käytetään nykyään paljon sanaa ’prosessi’. Verkkotietosanakirja Wikipedian mukaan prosessi on ”sarja tapahtuvia tai suoritettavia toimenpiteitä joista saadaan jokin tulos. Prosessi voi viedä aikaa, tilaa, vaatia resursseja tai asiantuntemusta. Se muuttaa joidenkin vaikuttamiensa olioiden ominaisuuksia. Useinmiten prosessi-sanan käyttäminen merkitsee tapahtumisen tai suorittamisen olevan samankaltaisena toistuvaa jostain näkökulmasta tarkasteltuna.”

Näin ajatellen taideteoksen tekeminen on tietynlainen prosessi, mutta taide myös käyttää erilaisia prosesseja aiheinaan. Ihmisen identiteetin muotoutuminen ja sen muutokset ovat osa prosessia. Ihmisen vanheneminen ja kuoleminen ovat prosessi. Luontoon liittyy sekä sen omia prosesseja, jotka toistuvat usein samankaltaisina, että myös ihmisen luonnolle tuottamia prosesseja. Nämä saattavat muuttaa vaikuttamiensa olioiden ominaisuuksia välillä rajustikin.

Kuvanveiston prosessit ovat usein varsin monimutkaisia – oli sitten kyse perinteisistä välineistä tai siitä tekemisestä, josta puhutaan toisinaan kuvanveiston laajentuneena kenttänä. Kuvanveiston ainoa välttämätön ja riittävä ehto alkaa olla kolmiulotteisuus tai fyysinen tilallisuus. Voihan jopa olla, että kohta ei kannata edes puhua erillisestä kuvanveistosta tai muistakaan lajeista.

Hanna Vahvaselkä määrittyy kuvanveistäjäksi pitkälti sen takia, että hän on Suomen Kuvanveistäjäliiton jäsen. Yhtä hyvin häntä voisi pitää maalarina. Vahvaselkä tekee puisia reliefejä, joiden pintaa hän muuntaa kaivertaen, piirtäen ja maalaten – tai jopa poistaen. Vahvaselän kohteena on arki ja sen prosessit. Ja nehän, jos mitkä, toistuvat samankaltaisesti – kuten Vahvaselkä itse kommentoi: ”Hymyilevät ja tarmokkaat äidit hiekkalaatikon reunalla vaihtavat reseptejä, suosittelevat kampaajia, antavat imetysvinkkejä, laskevat kaloreita...”

Monet Vahvaselän työt ovat kaikessa arkisuudessaan varsin koskettavia. Miehenäkin on helppo samastua siihen naisen maailmaan, jota Vahvaselkä kuvaa. Se on niin tosi ja konstailematon. Väliin se on jopa riipaiseva, kuten teoksessa Pätkätyö (2006), jossa Vahvaselän tekniikka pääsee oikeuksiinsa tai siis sulautumaan sisällön kanssa sellaisella tavalla, että työn emotionaalinen voima on suurin kuviteltavissa oleva.

Vahvaselällä on myös selkeästi manerisoitumisen vaara. Forum Boxin isot tilat paljastavat tämän armottomasti. Kahdenkymmenenviiden teoksen sijaan olisin pikemminkin halunnut nähdä vaikka kymmenen teosta. Isossa joukossa teokset alkavat syödä toisiaan, ja katsojan katse saattaa väsyä. Näin ainakin minulle tapahtui.

Aivan samaa voisi sanoa Heimo Suntiosta. Hän on löytänyt tekniikan, jonka osaa suvereenisti eikä malta luopua siitä, tai on kädenjälkeensä jopa liian ihastunut. Hänen tavaramerkkinsä on jo jonkin aikaa ollut sanomalehdellä, akryylilla ja vernissalla päällystetty puu, johon hän liittää pienen pronssivaloksen. Liian monta ulkoasultaan samankaltaista ja sievästi kiiltelevää teosta yhdessä näyttelyssä tekee sisällölle hallaa, eikä Suntion usein filosofissävyiseen pohdintaan tahdo aina päästä käsiksi. Ja sitten sitä ajautuu miettimään, että kuka piru on Zorzo Barbarella teoksessa Kirje Zorzo Barbarellalta (2007). Yritin myöhemmin ottaa asiasta oikein selvääkin, mutta turhaan. Mutta käynnistyihän siinä yhdenlainen prosessi.

Suntio on vähän väsynyt, mutta ehkä sekin on taiteen aihe. Onhan Vahvaselkäkin väliin väsynyt äiteyteensä – ja sehän on tunnetusti nykytaiteessa varsin legitiimi aihe. Eikö keski-ikäinen mieskin voisi surumielisyydessään olla yhtä kiinnostava kuin väsynyt äiti hiekkalaatikolla? 

”Pilvisenä päivänä varjoja vaanii surun työmies”, toteaa Suntio ja taitaa tarkoittaa itseään. Takavuosina Suntio saattoi olla melko rajukin irrottelija, ja onneksi kaiken surumielisyyden takaa siitäkin pilkottaa vielä hienoisia juonteita. Omakuva Cézannen vuori päässä (2007) on valokuvan ja pronssisen vuoren yhdistelmä. Sitä voi pitää ”vain” vitsinä, mutta se on aika hyvä vitsi. Taide on yhtä aikaa raskas ja keveä prosessi. Samaa voisi sanoa elämästä ja videosta Freud-alkeiskurssi (2007), jossa hänen keski-ikäistyneet arkkityyppinsä hyppelevät surumielisen iloisesti.

Tuija Lindfors ja Tiina Valkeapää ovat häivyttäneet itseään voimakkaammin taka-alalle ja tuoneet galleriaan orgaanista ainesta, jonka prosessit jatkuvat vielä näyttelyn kuluessa. Valkeapään ruusut kuihtuvat ja Lindforsin höytyvät varisevat gallerian lattialle. Mutta ihmismieleen tässäkin matkataan. Valkeapää toteaa ruusunvarsista tehdystä häkki-installaatiosta: ”Häkki on minulle paitsi vankilan myös turvan symboli mielentilasta riippuen.” 

Lindfors tuo prosessin näkyviin myös dokumentaationa. Höytyväveistosten lisäksi seinällä on luonnonmateriaaliveistoksen syntyprosessin historiaa: luonnoksia ja kirjoitettuja muistiinpanoja. Taiteilija tuo melko harvoin taideteoksen synnyn taideteoksen omaisesti galleriatilaan, ja onkin kiinnostavaa tutkailla teosta ensin sellaisenaan ja sitten taiteilijan intentioiden valossa. Taannoin estetiikan luennoilla opin sellaisen asian kuin ”intentioharha”, ja nyt se pelkästään naurattaa minua.

Kysehän on siitä, että tekijän intentioiden merkitys teoksen merkitysten selittäjänä kiistettiin. Mutta kun mitään varsinaista selitystä ei kaipaa, ovat intentiotkin kiinnostavia siinä missä monet muutkin teoksen syntyyn ja olemiseen vaikuttavat asiat.

Tähän liittyen kerronkin riemukkaimman havaintoni Lindforsin ja Valkeapään näyttelystä, ja se tuskin liittyy tekijöiden intentioihin. Mutta liittyyköhän se taiteeseen? Satuin menemään näyttelyyn avajaisten jälkeisenä päivänä, ja gallerian ikkunalaudat olivat täynnä avajaisvieraiden tuomia kukkia. Kuinka hilpeiltä tuliaiskukat näyttivätkään reunustaessaan kukkia teoksissaan käyttävää taidetta! Tunnelma oli absurdi.

Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on kriitikko ja kulttuuritoimittaja.

Palaa otsikoihin