Kuvitteellinen kotiinpaluu – Oi maamme!

Kaikki aikatasot elävät meissä, vaikuttavat toisiinsa ja rakentavat käsitystämme Suomesta ja suomalaisuudesta. Kuvat ovat osa minua, sekin, mitä pidän vieraana ja se, mikä muuttuu.

Pekka Turunen: Sisarukset Saimi Riikonen ja Jenny Leppänen, Timola, Tohmajärvi, 1990.

Kuvitteellinen kotiinpaluu

Oi maamme!
Helsingin kaupungin taidemuseo Tennispalatsi 9.5.–30.9.2007

Muovaako maisema, luonto vai jokin muu yhteinen, jokin mitä kutsutaan kollektiiviseksi muistiksi, mielikuvia itsestämme ja suomalaisuudesta? Mitä on taiteen merkitys identiteetin ja muistin muovaajana. Miten syntyy käsitys kotimaasta tai omasta kansasta?

Nämä ovat eräitä kysymyksiä, joita Tennispalatsin näyttely Oi maamme! katsojassa herättää. Esillä on kuvia 23 suomalaiselta dokumenttivalokuvaajalta. Kuvat kattavat noin 50 vuotta Suomen lähihistoriaa, joka on tulkittu yksittäisen valokuvaajan valinnan ja persoonan kautta. Valinnoillaan taiteilijat vaikuttavat muistiimme, rakentavat yhteisiä mielikuvia, yhteistä historiaa.

Ranskalainen mentaliteettihistorioitsija Fernand Braudel näkee inhimillisen olemassaolon ja ajan kolmena samanaikaisena mutta erikestoisena toisiinsa vuorovaikutussuhteessa olevana tapahtumisena. Näkyvin on tapahtumahistorian taso, lyhyen aikavälin muutokset.

Toinen, hitaampi taso on ihmismielen, kollektiivisen muistin ja piilotajunnan taso, jossa (mieli)kuvat, niiden sisällöt ja rakenteet muuttuvat hitaasti. Kolmas, ekologinen taso, on lähes huomaamaton. Niitä Braudelin mukaan ovat muutokset luonnossa kuten eroosio. Mutta tämä oli ennen nykyisiä ilmaston muutoksia. Oli miten oli, joka tapauksessa Tennispalatsin näyttelyssä monet ajan, historian ja olemisen tasot ovat läsnä. Ja muutos.

Jorma Purasen saamelaissarja Kuvitteellinen kotiinpaluu vuodelta 1991 vaikuttaa edelleen. Kuvat mykistävät minut aina. Puranen on asettanut arkistoista löytämänsä ranskalaisen ”dokumentaristin” vuonna 1884 ottamat ”eksoottiset” muotokuvat saamelaisista maisemaan, jossa nämä ihmiset kerran elivät, mailla, joita he asuttivat ja kunnioittivat.

Kuin menneisyyden henget saamelaiset tuntuvat nyt näkevät suoraan katsojansa sisimpään. He elävät muistutuksena toiseudesta, enemmistön tai rahan vallankäytöstä ja paljastavat näiden suhteiden ongelmallisuuden, kroonisen ristiriidan.

Saamelaisten ja tataarien ohella Suomen vanhimpia vähemmistöjä ovat romanit. Romanien irrallisuutta, erillisyyttä ja ”vapauden” hintaa on jo 1970-luvulla osuvasti kuvannut Mikko Savolainen mustavalkoisissa kuvissaan eri puolilta Suomea. Paikannimet Suomussalmi, Nurmes, Saarijärvi piirtävät maan karttaa, kuvien kasvot kuvattavien kulttuurin ja elämän.

Suomalaiset tunnetaan vahvasta luontosuhteestaan, luonnon kunnioittamisesta – piti se paikkansa tai ei. Niinpä näyttelyssä jokaisen kuvaajan jossakin kuvassa on mukana luonnon peruselementtejä. Vesi, taivas (ilma) ja maa (myös kaupunkien betonilähiö?) ovat läsnä, harvemmin tuli. Tai ehkä tuli on puut, niistä rakennettu kokko, sen polttava lämpö tai kesäinen koivu, johon tatuoitu nuorukainen nojaa. Katson kauan Jouko Lehtolaisen kuvaa sarjasta Merkitty iho, Länkipohja 1999. Mutta mistä initiaatiosta tatuointi kertoo, mihin ryhmään ja aikaan ihon kuviot pojan vihki?

Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon pyhät puut tervehtivät näyttelystä saapuvan ja lähtevän. Mustavalkoiset kuvat ovat kirjasta Puiden kansa, johon parivaljakko valokuvasi kotomaamme uhripuita. Kuvissa muistamme jotakin kaukaa.

Tunnistan Braudelin ajattelun toisen tason, mentaliteettien, mielen hitaasti muuttuvien rakenteiden tason. Kuvat pyhistä puista kertovat suomalaisuudesta mutta myös ihmismielen kollektiivisuudesta. Ne kertovat enemmän kuin voimme muistaa. Häivähdyksen, jonka koemme koskettaessamme puun pintaa, sen lämpöä, katsellessamme sen oksistoa tai kuullessamme puun huminaa, sen hengen äänen.

Meissäkin – useimmissa – uinuu kaikkien alkuperäiskansojen luontousko, animismi, luonnon ja kaiken elävän sieluttaminen, mielikuvat puiden ja kivien haltijoista.

Pekka Turusen värikuvat pohjoisten seutujen ja peräkylien ihmisistä on otettu huumorilla ja hellyydellä näitä ihmisiä ja seutuja kohtaan. Kuvista katsovat ikääntyneet sisarukset, yksinäinen mummo kissansa ja koiransa, parhaitten ystäviensä kanssa, mopoilevat veljekset talvi-iltana. Kuvattavat pitävät Turusesta.

Kansainvälisesti, ehkä tunnetuin valokuvaajamme, myös pohjoisen ihmisten kuvaaja, dokumentaristi Esko Männikkö on siirtynyt kuvaamaan ihmisten sijaan esineitä. Eräänlaista eroosiota sekin… hylätty talo, tuvan romahtanut katto, yksinäinen tuoli, lysähtänyt ovi. Organized freedom? Kuvat alkavat muistuttaa käsitteellistä maalausta ja dokumenttikuvaaja maalaria.

Lyhyen aikavälin historiasta, kapinasta ja vieraudesta kertovat esimerkiksi Stefan Bremerin 1980-luvun Helsinki by night kuvat helsinkiläisnuorisosta ja punkkareista. Risto Vuorimies ja Ben Kaila puolestaan näyttävät suomalaisuutta muualla, suomalaista toiseutta.

Minkälaista oli suomalaisten elämä 1970-luvulla siirtotyöläisinä Ruotsissa. Mustavalkoista? Tämän tiedämme. Mutta, ehkei sittenkään kyseessä ole lyhyen aikavälin historia, vaan kollektiivisessa muistissa, sisällämme elää muisto sorrosta, kapina vääryyttä, köyhyyttä ja vallanpitäjiä vastaan. Muisto kaukaa… Ruotsin ja Venäjän vallan ajoilta. Vai yksilön universaali kokemus toiseudesta, vieraudesta?

Kaikki aikatasot elävät meissä, vaikuttavat toisiinsa ja rakentavat käsitystämme Suomesta ja suomalaisuudesta. Kuvat ovat osa minua, sekin, mitä pidän vieraana ja se, mikä muuttuu. Näyttely Oi maamme! on monitasoinen visuaalinen matka suomalaisuuteen ja omaan itseemme.

Seija Vääränen
Kirjoittaja on kuvataidekriitikko ja uskontotieteilijä.

Palaa otsikoihin