Mäntän kuvataideviikot 2007

Suomen 25 parasta taiteilijaa on provosoiva nimi näyttelylle, mutta provokaatio kohdistuu vain osaan mahdollisesta yleisöstä. Moni osaa liittää sen ja Alepa-ruokakaupan fontilla tehdyn logon luontevaksi osaksi Jani Leinosen tuotantoa.

Takasynkeää tykitystä

Mäntän kuvataideviikot 2007, 10.6.–12.8.2007

Suomen 25 parasta taiteilijaa on provosoiva nimi näyttelylle, mutta sen provokaatio kohdistuu vain osaan mahdollisesta yleisöstä. Varmaankin nykytaidetta aktiivisesti seuraavat osaavat liittää sen ja Alepa-ruokakaupan fontilla tehdyn logon luontevaksi osaksi Jani Leinosen tuotantoa. Heille tässä ei tietenkään ole mitään provosoivaa, päinvastoin: voisi sanoa että tämäntyyppinen valinta oli odotettavissa ja Leinonen toimii kuuliaisesti ja kiltisti taideyhteisön odotuksia kohtaan.

Näyttely on profiloitu kelpo nykytaidepläjäykseksi, ja Leinonen on tehnyt aivan oikein valitessaan suoraviivaisesti teokset ihan vaan omien mieltymystensä mukaan. Hän ei selvästikään ole ajatellut lainkaan sitä, että kokonaisuus edustaisi jotain kokonaisuutta tai antaisi kokonaiskuvan jostain ilmiöstä. Paikoitellen näyttelyn yleisvaikutelma näyttää hieman tyhjältä tai poissaolevalta, ikäänkuin teoksia ei olisi tarpeeksi tai ripustus ei olisi aivan kohdallaan. Toisaalta näyttelyssä on paljon yksittäisiä aivan loistavia teoksia.

Jos takakireys on sitä, että on pinnalta rento mutta pinnan alla kytee ehdottomuus, niin ehkä tämä näyttely sitten on takasynkeä: lupsakas, pirteä pinta kätkee taakseen ruman maailman. Jiri Gellerin kuolemaa ja uhkaa henkivät teokset pitävät katsojan varuillaan, Riiko Sakkisen muistomerkki Suomen ja Saksan aseveljeydelle kaivelee historian hampaankoloista kiusallisia tähteitä ja Mikko Ijäksen teoksissa Vincent Van Goghin hauta ja syväjäädytetty Walt Disney nostavat tuttuuden alta esiin hyytävää tunnelmaa, joka kestää kuumemmankin kesäpäivän.

Kuolemanvakavaa mikään ei kuitenkaan ole: Erkka Nissisen video Todellisuuden sosiaalinen näkymä naurattaa (melkein) kuoliaaksi työelämän konsulttia esittävällä hahmollaan. Jos lämpöä etsii, niin ehkä se sitten on (Jiri Gellerin liekkejä lukuun ottamatta) Petri Ala-Maunuksen auringonlaskuissa, joita hän on tällä kertaa maalannut esimerkiksi New Yorkista löytyneille roskille. Länsimainen kulutusyhteiskunta hiipuvan auringonlaskun äärellä.

Samassa maisemassa liikkuu Viktor Krogius: Hänen teoksensa Yö ja päivä on karttapallo, jossa maan toinen puolisko on musta: tämä pimeä ei näyttäisi johtuvan fyysisestä valon puutteesta vaan henkisestä hämärästä. Teos on intuitiivisesti hämmentävä: se iskee viestinsä suoraan läpi, mutta vasta kun järki ehtii analysoimaan huomaa, että teoksen väittämä on melkein fundamentalistinen. Onko puolet maailmasta todella pimeyden vallassa?

Vaan onhan näyttelyssä myös yhdenlainen oodi ilolle: Kati Lankisen ja Mari Relanderin ilmapalloinstallaatio ILO! tuo ajatukset nykyhetkeen, siihen ekstaattiseen hetkeen jolloin kaikki mikä on, on hetken tässä. Tosin tekijöiden mukaan teos puhuu myös naiseudesta ja kauneuden katoavuudesta. Takasynkeää sekin, siis?

Sakari Kannoston komeassa teoksessa Jonon ohi / V.I.P. huolta huomisesta ei ole. Se, että teoksen autuutta kohti asteleva pariskunta näyttää (ainakin minun mielestäni) kuvataiteilija Sami Sarasalolta ja hänen tyttäreltään Ninjalta on hauska osoitus maailman monimutkaisuudesta. Myös Kim Simonssonin huone Honkahovin yläkerrassa, mustavalkoisine tapetteineen on viimeisen päälle kovaksikeitetty taiteellinen ilmaus. Paikan päälle raahatut popin legendat, Warholit, Kippenbergit ja Afrikat, ovat tässä seurassa ihan irrallisia ja turhia. Taiteen takuumiehiä.

Yksi toimiva kokonaisuus on Rauha Mäkilän huone Honkahovin yläkerrassa. Hänen maalaustapansa muistuttaa hieman Maiju Salmenkiven (toisaalla tässä näyttelyssä) tyyliä ja se pursuaa energiaa. Maalaus on loputtoman taipuisa väline minkä tahansa tunnelman välittämiseen.

Hanna Haaslahden Time experiment yllättää katsojan heittämällä tästä reaaliaikaisen kuvan seinälle muun kuva-aineiston joukkoon. Muistutus siitä, mitä me itse asiassa katsommekaan kun katsomme taidetta.

Nyt jo monena vuonna peräkkäin minun mielestäni näyttelyn vaikuttavin teos on ollut Pekilon vintillä. Niin tänäkin vuonna. Hans Rosenströmin installaatio Fade on käytävä, jossa päässä näkee oman peilikuvansa. Heti kun sitä lähestyy tarpeeksi lähelle, oma peilikuva katoaa ja jäljelle jää taianomaisesti vain tyhjä käytävä. Teos pistää kysymään, kuka on se minä, joka tarkkailee itseään. Ja kuka on se minä, joka tarkkailee itseään tarkkailemassa. Onko se toinen minä kuin se ensimmäinen, ja niin edelleen. Joidenkin filosofisten traditioiden mukaan itseydestä kiinnipitäminen on kaiken kärsimyksen alku ja syy. Teos poistaa itsen, ja jättää kokijan autenttiseen, määrittelemättömään tilaan, jossa voi hetken aikaa kohdata maailman ilman itseä. Ehkä synkeyskin siinä jo hellittää. Tämä on vaikea tyylilaji, mutta teos toimii!

Jonni Roos
Kirjoittaja on kuvataidekriitikko ja kulttuuritoimittaja.

Palaa otsikoihin