Poseeraavia ihmisiä – ja heidän eläimiään

Anhavan kesänäyttelyssä tähtäimessä ovat ennen kaikkea lemmikit ja kotieläimet. Niitä on monenlaisia. Toteutus ja tarkoitusperät vaihtelevat. Rauha Mäkilä etsii kontaktipintoja poseerauksista.

Poseeraavia ihmisiä – ja heidän eläimiään

Zoo: Kari Cavén, Timo Heino, Jani Hänninen, Vesa-Pekka Rannikko, Riiko Sakkinen, Lisa Strömbeck, Eliisa Suominen, Anna Tuori, Samppa Törmälehto, Marianna Uutinen
Galerie Anhava, Helsinki, 10.5.–27.7.2007

Rauha Mäkilä: Wanna Be Wannabe
Kluuvin galleria, Helsinki 4.5.–20.5.2007

Rauha Mäkilän (1980) Kluuvin gallerian Wanna Be Wannabe -näyttelyn nimi on melkoinen noidankehä. Haluavatko maalauksissa poseeraavat nuoret olla ”pyrkyreitä” (wannabe) vai samastuuko taiteilija kuvaamaansa asenteeseen?

Jokaisessa maalauksessa joku on vähintäänkin itsetietoisesti esillä. Yhdistän kuvat Elloksen katalogeihin ja vaatemainoksiin. Pilvi Kalhaman näyttelyteksti nostaa taustavaikuttimiksi musiikkivideot sekä youtube- ja myspace-tyyppiset tee-se-itse-tähteyden muodot.

Tämä on sinänsä yhdentekevää, sillä Mäkilän maalausten teho ei riipu siitä, minkälaisiin konteksteihin ne yhdistetään. Huomaan liikkuvani mielelläni läiskissä ja maalin valuma-alueilla. Aistin ihot, hiukset ja keinokuitujen sormia hyväilevät tekstuurit. 

Filosofisessa sensuaalisuudessaan akryylimaalaukset ovat syvällepainuvia ja lämpimällä tavalla eroottisempia kuin todelliset musiikkivideot, osittain siksi että kaupallisen seksuaalisuuden aura, kaikki muutkin näkymättömät ideologiset langat on irrotettu kohteista. 

Mäkilän töissä ei keskustella, kritisoida, moralisoida tai osoitella. Ne jättävät ihmisen, vaatteet ja asennot meidän käsiteltäviksemme – mikäli koemme käsittelyn tarpeelliseksi. Kannan pitkin päivää maalausten vihreää mukanani, ja illalla, baarissa, toivon että voisin vaihtaa taustalla välkkyvän MTV:n edes yhteen Mäkilän maalaukseen.

Anhavan kesänäyttelyssä eläin on kokoava käsite. Tähtäimessä ovat ennen kaikkea lemmikit ja kotieläimet. Niitä on monenlaisia. Toteutus ja tarkoitusperät vaihtelevat.

Galleriatila on jaettu pariin harkitun pieneen ja sitten suurempaan, monikasvoiseen tilaan. Riiko Sakkisen enemmän tai vähemmän tuoreet (2003–2007), sekatekniikalla toteutetut lattarihenkiset mainoksen ja julistetaiteen välimuodot on asetettu näytteille omaan pikkuhuoneeseensa. Teemat ovat enemmän tai vähemmän eettisiä, mutta tyylilaji irrotteleva. 

Stop! No more African Immigrants If They Are Not Top Football Players (2007) ja Animal Rights Damage Our Economy (2007) kertovat teosten niminä kaiken. Tietoa kuvissa jakavat terhakat puput, kengurut ja possut.

Anna Tuorin psykologisia valuma-alueita häilyvien värien kautta pintaan tuovissa maalauksissa on jälleen kerran ainesta pitkään, eksyttävään tutkiskeluun. Jotain jaettua, mutta esikäsitteellistä ne kykenevät hämmentämään, nostamaan pintaan. Mitä me jaamme? Me kaikki? Kuten aina, unohdan Tuorin maalauksia katsellessani, mitä ne esittävät. 

Samppa Törmälehdon akryyli-, öljy- ja spraymaalaus Calf (2007) intensifioi angstisilla violetin ja vihreän sävyillään kaksipäisen vasikan ja etäisen, kafkamaisen linnan maailman. Törmälehdon muut maalaukset ovat tunnelmiltaan kevyempiä, vaikkakin ekspressiivisempiä. Ne tavoittavat jotakin eläimellistä rikkonaisilla muodoillaan.

Jani Hännisen Inner Monkey (2007) on ilohenkinen irrottelu – kallojen, pullojen, apinoinnin ja yleisen sotkun eloisa kaksiulotteinen konstellaatio. Löydä sisäinen apinasi? Maalaus ei auta. Se muistuttaa vaan siitä kaaoksesta, jonka päälle sivilisoidun minämme hiekkalinna on kasattu.

Eliisa Suomisen askarteluhenkisesti lehdistä leikatuista eläinkuvista kokoonleikatut ja -liimatut kolmiulotteiset lemmikkieläimet ovat ylikehittyneitä versioita koulun kuvataideopetuksen harjoittamista lasten aktivointiharjoituksista. Kun ”patsaan” pinta on yhtä eläimenkuvaa ja viimeistely tarkkaa, jää ilmaan vaikutelma pakkomielteisestä eläinkunnan tutkailusta.

Laadussa ja monipuolisuudessa Zoo kilpailee pienten museoiden kesänäyttelyiden kanssa – voitokkaasti. Galleriamuodon mahdollistama konseptuaalinen löyhyys, jota ei ole yritetty keinojalostaa väkinäisellä käsitteellistämisellä, jättää näyttelyyn ilmaa. Sen kautta yksittäiset teokset saavat oikeutettua vapautta, hyvän tilajaon kautta terävyyttä. 

Vesa-Pekka Rannikon kipsiveistoksia on kaikessa pikantissa omaperäisyydessään vaikea saada toimimaan missään muita teoksia sisältävässä tilassa, mutta omassa huoneessaan jopa nekin saavat nyt tilaa hengittää – ja kapean kanavan muiden teosten maailmoihin. 

Shelter (2007), yli metrin korkuinen harmaa perhonen, häiritsee keskellä lattiaa – ylikasvanut, värinsä ja notkeutensa menettänyt, mielen syvyyksistä kaivettu fossiili. 

Viime kädessä tämäkin näyttely kertoo tietysti ihmisistä, jaetuista ja jakamattomista muistijäljistä, käsityksistä ja merkityksistä. Sellaisena siinä on virtaa useaankin kesävierailuun.

Max Ryynänen
Kirjoittaja on helsinkiläinen taideteoreetikko.

Palaa otsikoihin