Kuumia vientiperunoita

Aina silloin tällöin olen törmännyt kansainvälisesti menestyneeseen, mutta turhautuneeseen taiteilijaan, joka valittelee reissussa rähjääntyneiden teosten äärellä, että oliko tästä nyt mitään iloa. Työt ovat taas matkanneet halki maailman, mutta mitään suoranaista hyötyä siitä ei taiteilijalle ole ollut.

”No mutta mainehan kasvaa”, olen yrittänyt. Ei ole paljoa lohduttanut. Näyttelykierros poikii ehkä uusia kansainvälisiä kutsuja, uusia hyvässä tai huonossa kunnossa palautuneita teoksia ja taas uusia kutsuja. Niistä on kyllä apua apurahoja haettaessa, mutta muuten ne eivät juuri kansantuotetta kasvata.

Turhautuminen ei kuitenkaan liity pelkästään talouteen. Kun ensin pusaa työhuoneellaan teoksia, haluaisi jossain vaiheessa tuntea olevansa osa jotain suurempaa keskustelua ja kokonaisuutta.

Tässä mielessä installaatioita ja performansseja tekevät tai dialogisiin prosesseihin uskovat taiteilijat ovat muita paremmassa asemassa. Näyttelyn pitäminen tarkoittaa aina myös paikanpäälle menemistä, vuorovaikutusta. Matkat ja materiaalitkin saatetaan joskus maksaa.

Biennaalirumbassa mukana olleen taiteilijan teoksia kysytään enemmän kuin hänellä on aikaa tai varaa valmistaa, ja kuljetuskin monesti maksaa. Siihen FRAME:lta saa onneksi tukea, mutta toisinaan summa on jäänyt niin pieneksi, että koko projekti on ollut pakko perua. Ja äskettäin aloittanut uusi kulttuurivientiyksikkö taas satsaa suurtuotantoihin.

Sinänsä ministeriöiden välinen kulttuuriyhteistyö ei liene erityisen vahingollista, ja jos Tekes ja TE-keskukset panostavat taiteeseen ja sen vientiin, niin ei kai sekään mikään paskempi juttu ole. Taiteilija pelkää, että rahat ovat pois suorasta taiteilijatuesta. Mutta kyllä kai sen tyhmempikin ymmärtää, että ilman kunnollista ja laajaa perusrahoitusta ei vietävääkään synny. Toinen kysymys onkin sitten se, mitä viedään. Ja minkälaiseen ajatteluun vientistrategiat perustuvat.

Peliala näyttäisi nyt olevan sekä pohjoismaisen että muun kulttuuriviennin nouseva hitti, populaarikulttuuriinkin halutaan satsata. Kuvataiteen puolelta rahaa ovat saaneet AV-arkki, Helsinki School ja FRAME:n kuraattoriohjelma. Taiteilijan mielestä niissä kaikissa on kyse videoon ja valokuvaan perustuvan Suomi-brändin paketoinnista.

”Viennin sijasta pitäisi puhua kulttuurivaihdosta”, taiteilija innostuu. Mutta onhan kulttuuriviennin strategisiin tavoitteisiin kirjattu, että ”ilman liiketaloudellisia tavoitteita toimiva kulttuuriyhteistyö on osa kulttuurin alan kansainvälisen toiminnan perustaa”, ja että vuonna 2012 ”ulkomaiset taiteilijat ja taidekentän toimijat ovat vakiintuneet kotimaisen taidekentän keskeisiksi osallistujiksi ja yhteistyötahoiksi”.

Taiteilija epäilee, että kyseessä on pelkkä strateginen hämäys, joka ei tule johtamaan mihinkään konkreettisiin tekoihin. Hän peräänkuuluttaa yhteistyötä taiteilijaryhmien ja erilaisten muiden verkostojen välillä. Monesti juuri nämä ruohonjuuritason kontaktit ovat tuottaneet hänelle aitoa onnistumisen ja osallisuuden tunnetta.

Parjatun Suomi-brändin vuoksi moni media- ja valokuvataiteilija kuuluu jonkin ulkomaisen gallerian talliin ja tuottaa positiivisia lukuja vientitilastoihin. Taiteilijalla galleriaa ei ole. Hänen työnsä ”edustavat Suomea” maailmalla ja palaavat sitten taas aikanaan takaisin.

Ei voi kuin ihmetellä, mikä saa hänet jaksamaan ja satsaamaan rahansa taas uuteen edustusnäyttelyyn?

Arja Elovirta