Tulosta sivuAntony Gormley

Cormley
Antony Gormley Lost Horizon -teoksensa keskellä New Yorkissa White Cube –galleriassa, 2008. Kuva: Lehtikuva/ Reuters/ Alessia Piedomenico.

Antony Gormley vastustaa herooisuutta kuvanveistossa

Johtava brittikuvanveistäjä Antony Gormley ei halua tuottaa perinteisiä patsaita, vaan rakentaa tilan ja ympäristön huomioon ottavia kokonaisuuksia.  Hänestä taide kuuluu  keskelle arkista elämää.

Teksti: Taava Koskinen

Kauniina kevätpäivänä Antony Gormley (1950) istuu viime syksynä perustetun Pro Arte -säätiön tiloissa Helsingissä. Perustoimintaideansa mukaisesti säätiö kutsuu kerran vuodessa jonkun kansainvälisen taiteilijan Suomeen tekemään yhteisöllisen teoksen julkiseen tilaan. Gormley on heistä ensimmäinen.

Hän toteuttaa niin kutsutun IHME-projektinsa ensi vuonna, mutta sen sisältö on vielä salaisuus. Aiemmin keväällä on tosin jo toteutettu Gormleyn ideoima IHME-editio, joka koostui ihmettelyyn kannustavista koko sivun ilmoituksista suomalaisissa sanomalehdissä.

Charmikas Gormley on laajassa sivistyneisyydessään ja analyyttisyydessään inspiroiva, mutta myös vaativa keskustelukumppani. Hän heittää haastattelijalle vastakysymyksiä, kommentoi välillä hyvinkin kriittisesti ja toisinaan liukuu käsistä hyvin brittiläisesti vastaamalla sanomatta mitään.

Gormley lienee kansainvälisesti tämän hetken tunnetuin brittiläinen kuvanveistäjä, ja hänen profiilinsa on korkea myös kotimaassa. The Sunday Telegraph laati hiljattain kyselyn, jossa vastaajia pyydettiin listaamaan sata vaikutusvaltaisinta henkilöä brittiläisessä kulttuurissa. Gormley tuli sijalle neljä.

Tämän lisäksi Gormley on kunniajäsen lukuisissa yliopistoissa ja oppilaitoksissa, Royal Academyn jäsen hän on ollut vuodesta 2003. Hänelle myönnettiin Turner Prize vuonna 1994 ja South Bank Prize for Visual Art 1999. Sir Antony hän ei sentään ole – vielä.

Kahdeksankymmentäluvulla nykyinen Tate-museoiden johtaja Sir Nicholas Serota kiinnitti huomiota sekä Gormleyyn että Tony Craggiin ja järjesti heidän yhteisnäyttelynsä Whitechapel Galleryssa 1981. Serotan mukaan jo tuolloin oli selvää, että molempien käsitteellinen ote oli omaa luokkaansa. He olivat tulleet jäädäkseen.

Gormleyn kuvanveiston perusta on ihmiskeho, jonka mallina hän käyttää omaa sopusuhtaista vartaloaan. Figuurit ovat usein varsin eroottisia ja seksuaalisia, mutta kyse ei ole mistään maskulinistisesta taidebravadosta – monissa korostuu ihmisruumiin herkkyys ja haavoittuvuus ja sen ilmaisulliset ulottuvuudet.

Gormley kasvoi katolisessa kodissa ja vanhemmat lähettivät hänet benediktiiniläiseen sisäoppilaitokseen. Katolisella taustalla lienee ollut vaikutusta hänen rakentaessaan suhdetta ruumiillisuuteen taiteessaan?

– Katolisuuteen kuuluu ruumiillisuuden pakkomielle, joka puolestaan liittyy syyllisyyden ja synnin pakkomielteisiin. Toivon, että olen tähän mennessä päässyt yli näistä kaikista.

Voisi ajatella, että teosten lähtökohtana on jonkinlainen positiivinen narsismi: vaatii monumentaalista itsetuntoa kylvää omakuvalähtöisiä teoksia kaikkialle, Gormleyn tapauksessa ympäri maailmaa! Gatesheadissa sijaitseva, kymmenkertaisesti luonnollista kokoa suurempi Angel of the North (1998) on tästä ikoninen esimerkki.

Gormley3
Antony Gormley, Angel of the North, 1998. Teräs 22 x 54 x 2,20 m. Gateshead, Iso-Britannia.


Vieraillessani Gatesheadissä katsomassa Angel of the North -teosta kiinnitin huomiota veistoksen monitulkintaisuuteen. Siivekäs, vähän lentokonetta, mutta myös ristiä muistuttava pelkistetty figuuri ei ole selkeästi mies. Olen aina mieltänyt enkelit sukupuolettomina tai androgyyneinä olentoina. Onko androgyynisyys myös yksi juonne Gormleyn ruumiillisuuden tutkimuksessa?

Gormley nappaa pöydältä yhden mukanani tuomista katalogeista ja alkaa selata esiin veistoksia, joiden miesfiguureilla on erektio. Niitä on useita.

– Torjun androgyynisyyden!, hän pamauttaa. – Minulla ei ole mitään syytä kartella fallista subjektia. Penikset ovat aina läsnä. Niiden näkeminen ja näyttäminen liittyy seksuaalisuuteen tietoisena asiana. Teoksillani ei kuitenkaan ole mitään tekemistä miehisen heroismin kanssa.

Gormley puhuu hyvin suorasukaisesti seksuaalisuudesta taiteessaan ja itsessään, mutta kertoo myös palanneensa äskettäin Kiinasta vietettyään siellä kuusitoista viikkoa kungfua opettavassa luostarissa. Seitsemänkymmentäluvun alkupuolella hän asui kolme vuotta Intiassa, missä hänestä oli vähällä tulla buddhistinen munkki.

– Agendani on vastustaa perinteistä patsasta, ruumiillisuutta muotokuvana. Miehisen patsaan historia on muistomerkin, idealisaation, heroismin ja nationalismin historiaa. Suurimman osan historiallista aikaa patsas on liittynyt erilaisiin sankarillisiin kertomuksiin, historiallisiin ja myyttisiin. Minä lähden liikkeelle aivan muualta, tutkin ruumista tietoisuutena sekä sitä, miten se on tässä maailmassa.

Onko miesruumis siis todellakin Gormleyn keskeisin kiinnostuksen kohde? Gormley yllättää jälleen: – En ole niin kiinnostunut miesruumiista. Olen paljon kiinnostuneempi naisruumiista, hän sanoo ja käyttää itsestään nimitystä ”a desiring male”. – Valitettavasti naisruumis ei kuitenkaan ole se, joka minulle on annettu.

Vaikka Gormleyn veistosten lähtökohta on esittävä, teoksissa on varsin monikerroksisia käsitteellisiä ulottuvuuksia, ja keskeistä niissä on suhde tilaan, mittakaavaan ja paikkaan, ympäristöön. Miksi Angel of the North on sijoitettu juuri Gatesheadiin?

– Minun tapauksessani paikka valitsee teoksen, en valitse teokselle paikkaa. Paikallisuus on tärkeämpää kuin esineellisyys. Kukkula, jolla teos on, kätkee sisälleen vanhat hiilikaivokset, jotka Margaret Thatcher sulki ihmisten työskenneltyä niissä 300 vuotta. Enkeliprojekti kommentoi sitä, miten pikaisesti asiat unohdetaan ja asettaa raskaan hiilikaivosteollisuuden vastakkain informaatioajan kanssa.

Gatesheadin enkelin olemus herättää minussa kysymyksen Gormleyn suhteesta arkaaisuuteen ja taidehistoriaan yleensä. – Angel of the North on täsmällisesti ottaen toteeminen. Mutta totta, arkaaisuudella on minulle suuri merkitys. Mielestäni länsimaisen kuvanveiston historia on mennyt väärään suuntaan siitä lähtien, kun yksi kouros laittoi jalan toisen eteen.

– Kun liikkeen kuvaamisesta tuli tärkeää, unohdettiin kuvanveiston alkuperäinen olemus, joka on paikallaan oleva ja hiljainen liikkuvassa maailmassa. Minulle arkaaisuus merkitsee ensisijaisesti Egyptin ensimmäisen valtakunnan taidetta, joka rakentui paikallaan pysyvyydelle.

Gormley on irlantilaisen isän ja saksalaisen äidin poika, joka vietti lapsena paljon aikaa isoäitinsä luona Saksassa. Germanistina en voi vastustaa kiusausta jututtaa häntä hiukan saksaksi, ja Gormley alkaakin heti tuottaa kieltä hämmästyttävän hyvin ääntäen, mutta varsin outoon kielioppiin nojaten.

– Ei tämä onnistu, hän lopettaa. – Minun pitäisi palata Saksaan saadakseni kielen takaisin.

Gormleyllä on muitakin kontakteja saksankieliseen kulttuuripiiriin. Ennen kuin hän aloitti taideopintonsa Central School of Artissa, The Slade Shool of Artissa ja Goldsmith’s Collegessa Gormley suoritti tutkinnon taidehistoriassa, arkeologiassa ja antropologiassa Tirinity Collegessa Cambridgessä. Jo ennen opintojaan hän vaikuttui itävaltalaissyntyisen taidehistorioitsijan, ja tulevan ystävänsä Ernst Gombrichin (1909–2001) teksteistä.

– On pitkälti Ernstin ja hänen Maailman taiteen historiansa ansiota, että minusta tuli taiteilija. Kirjahan toimii kuin seikkailukertomus ja luin sen jo koulupoikana. Hänen varsinaisten empiiristen, aistihavaintoon liittyvien tutkimustensa pohja on vuorostaan Karl Popperissa, aistihavaintojen fenomenologiassa, länsimaisessa rationalismissa, kaukana hegeliläisestä idealismista

Onko tämä Gormleynkin linja? – Minulla ei ole linjaa, Gormley väistää.

Nettigormley3
Antony Gormley, Field (Yhdysvallat), 1991. Teos koostuu 35 000:sta paikallisten ihmisten yhdessä taiteilijan kanssa tekemästä terrakottafiguurista, joiden koko vaihtelee kahdeksasta vajaaseen kolmeenkymmeneen senttiin.


Antropologiset ja taidehistorialliset vaikutteet ilmenevät Gormleyn teoksissa eri tavoin. Noin parikymmentä vuotta eri muodoissa eläneessä Field-installaatiossa kymmenet tuhannet, vähän hattivatteja muistuttavat pienet terrakottaoliot (joista on myös käytetty lempinimeä Little Gorms) tapittavat katsojaa. Mieleen tulevat muinaiset kiinalaiset hautapatsaat. Teos on toteutettu kollektiivisesti lukemattomien avustajien voimalla ja on esimerkki eräänlaisesta kansantaiteesta.

Joissakin tapauksissa taidehistorialliset paralleelit ovat hyvin ilmeisiä. Näin esimerkiksi teoksessa A View: A Place (1985–1986). Teoksesta näkemässäni kuvassa yksinäinen miesfiguuri seisoo lumisella kukkulalla. Valokuva luo voimakkaat assosiaatiot sekä Caspar David Friedrichin Munkki ja meri -teokseen (1808–09) että Edvard Munchin Melankoliaan (1894).

– Taiteen täytyy olla dialogissa taidehistorian kanssa, jotta sillä olisi uktoriteettia. Itsetarkoitukselliset formaaliset harjoitukset olivat 1900-luvun vitsaus. Taiteen vetäytyminen omaan erityisyyteensä on osa länsimaista rappiota. Taiteella on merkitystä ainoastaan osana maisemaa tai kaupunkikuvaa.

Yleisesti ottaen valokuvat korostavat rajauksellaan Gormleyn veistosten mittakaavaa. Luonnossa teoksiin voi joskus olla vaikea saada riittävää etäisyyttä.

Gormley on tämän vuoden aikana kritisoinut myös 2000-luvun kuvanveistoa, joka on hänen mielestään osittain täysin roskaa. Itse hän pyrkii tuomaan taiteen takaisin arkisen ja kollektiivisen kokemisen piiriin. Jokainen voi mennä Gatesheadiin, ja moni ajaa siitä autolla ohi joka päivä – teos sijaitsee isojen moottoriteiden läheisyydessä. Onko Gormley idealisti?

– En, olen realisti. Useimmat isoista projekteistani ovat olleet yksityisesti rahoitettuja.

Tarkennan tarkoittavani idealismilla tässä tapauksessa lähinnä sitä, että Gormley dekonstruoi työskentelyssään perinteisen taideobjektin käsitettä ja pyrkii luomaan taiteeseen uusia käytäntöjä.

– Se onkin ikuisuusprojekti, Gormley hymähtää. Haastattelu on ohi ja Gormley poistuu Helsingistä viivyttyään vain päivän, jatkaakseen kaikenkokoisten gormien luomista ja kierrättämistä maailmassa.

Kirjoittaja on Helsingissä ja Barbadoksella asuva taidehistorioitsija ja kuvataidekriitikko.

Gormleyn uusimpia teoksia on esillä Rotterdamin taidehallissa ja sen ympäristössä 14. syyskuuta saakka.

www.antonygormley.com

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä