Markku Arantila ja Pasi Mälkiä: Rantaloma, 2008

Splätsh! Mutta myös Viuh! Ja Kops! – Taidetta vesiväreillä

Splätsh! Vesivärin ulottuvuudet
Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 13.6. – 14.9.2008

Amos Andersonin taidemuseon näyttelyohjelma on viime vuosina vähän tylsistynyt – liekö ns. realiteetit syynä tiettyyn pikkuporvarillistumiseen. Pieniä ilonaiheita on kuitenkin välähdellyt aina silloin tällöin, mutta nyt museo onneksi räväyttää kesäksi oikein tosi riemukkaan näyttelyn.

Neljään kerrokseen levitetty akvarellinäyttely sisältää teoksia kahdeltakymmeneltä taiteilijalta, ja kokonaisvaikutelma on suorastaan tyrmäävä. Onhan selvää, ettei nykyaikainen museo voi enää oikein uskottavasti esittää akvarelleja sellaisena kliseisesti ”herkkänä” kukkamaalausten ja rantamaisemien kirjona, jota on totuttu näkemään, mutta näin monipuolista näyttelyä en osannut edes odottaa.

Aarne Jämsä: sarjasta Rikottuja lupauksia; Ennustus, 2005.

Spläths!:n taustat ovat jo vuosien takaa, jolloin akvarelleistaan tunnetut Jaakko Pakkala, Markku Arantila ja Petri Hytönen löivät hynttyyt yhteen ja ryhtyivät puuhaamaan tätä jättikatsausta. Mainittakoon tässä samalla hieman paheksuen, että tätä informaatiota ei sen paremmin näyttelyn tiedotus kuin museon nettisivutkaan tarjoa katsojalle.

Kyse on siis kolmesta taiteilijasta ja heidän näkemyksistään – ei museon tulkinnoista. Ja hyvä näin, sillä onneksi kolmikko ei ole toiminut poliittisesti kovinkaan korrektisti ja kutsunut mukaan kaikkia niitä ansioituneita tekijöitä, jotka olisi ikään kuin ”pitänyt” kutsua. Närää tämä tietenkin herättää, mutta kyllä rohkeuskin ainakin silloin tällöin palkkansa taidemaailmassa ansaitsee.

En yritä tässä eritellä kahdenkymmenen tekijän teoksia yhden lyhyen katsomiskerran jälkeen, mutta näyttelyn voimasta kertoo jo sekin, että nähtyäni vasta vajaan puolikkaan olin jo päättänyt, ettei tätä näyttelyä kykene ”suorittamaan” kertakatsomisella.

Ainakaan mitään tylsää, turhaa tai epäkiinnostavaa ei vastaan tullut. Kaiken runsauden keskellä ehdin tosin jo kaipaamaankin jotain, sillä se Carl Wargh -tyyppinen akvarelli, jonka kautta suuri yleisö on tottunut akvarelleja rakastamaan, puuttuu näyttelystä miltei kokonaan, mutta jo kirjoittaessani näin tiedän olevani vähän tyhmä. Tuli vain mieleen.

Petri Hytönen: Lumiukot matkalla taivaaseen. Installaatio, 2008.

Miltei kaikkea muuta sitten piisaakin. Pirjetta Brander esittelee oivaltavia videoanimaatiotaan, Maija Närhinen ja Tarja Pitkänen-Walter venyttävät akvarellin käsitteellisiä rajoja, Markku Arantila ja Pasi Mälkiä osoittavat sen, miten tämä ”hetken taide” toimii kahden hengen pitkänä prosessina, Linda Granfors ja Aura Hakuri pursuavat tyttöenergiaa siinä mies Erkki Pirtola on ikipoikaenerginen, Jukka Korkeila sisustaa kokonaisen salin ja Petri Hytönen maalaa IKEA:n riisipallolamput aivan uusiin sfääreihin.

Kirjoa voi jatkaa kuvitelmissaan seuraavalla listalla: Eija Isojärvi, Aarne Jämsä, Elina Merenmies, Jaakko Pakkala, Heli Penttinen, Markku J. Rantala, Hannu Väisänen, Rafael Wardi ja Henry Wuorila-Stenberg. Alansa taitajia kaikki tyynni.

Onpa näyttely saanut aikaan aivan erityisen suhteen vielä itse museonkin kanssa. Senja Vellosen omena-aiheiset työt on sijoitettu kalustettuun saliin, Amos Andersonin entiseen kotiin. Teokset ovat syntyneet Söderlångvikissä, Amos Andersonin kesäpaikassa, ja onpa niitä paraikaa sielläkin nähtävissä.

Tarja Pitkänen-Walter: Teosluonnos vesivärinäyttelyyn, 2008.

Näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös Erkki Pirtolan kirjoittama kirja Akvarellis kiehuu (Maahenki 2008), jossa esiintyvät kaikki näyttelyssä mukana olevat taiteilijat – sekä kuvina että Pirtolan tulkintoina. Teksti on väliin vähän pirtolamaisen hutiloitu, mutta kyllä näyttelyn monipuolisuus ja riemukkuus tulee onneksi näinkin tallennettua jälkipolville.

Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja ja kriitikko.