Tulosta sivuKritiikit 3-08

28.10.2008 17.25

Katu tuli taas museoon

Not Lee02Kiasma on lähestynyt urbaania kaupunkitilaa niin näyttelyissään kuin teatteripuolen järjestämissä URB-festareissakin. Museon juhlanäyttely tarttuu teemaan hiukan uudella otteella.

Not Lee02
Näkymä Kiasman näyttelystä. Etualalla Lee Bulin teos Mon grand récit: Weep into stones… vuodelta 2005. Polyuretaani, Foamex, synteettinen savi, ruostumaton teräs, alumiini, akryylilevy, puulevy, akryylimaali, vernissa, sähköjohdot, lamput, 280 x 440 x 300 cm. Courtesy of PKM GALLERY, Soul. Kuva: Petri Virtanen/ KKA.

Katu tuli taas museoon

Notkea katu –  Yksin, yhdessä

Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 9.5.–21.9.2008.


Kiasman kymmenvuotisjuhlanäyttelyssä toisensa kohtaavat kaksi erilaista tilaa: katu julkisena ja museo eräänlaisena puolijulkisena tilana. Katu teemana ei ole Kiasman ohjelmistossa uusi. Vuoden 2005 näyttelyssä Ensin valtaamme museot teemaa käsiteltiin erityisesti katutaiteen ja muun urbaanin katukulttuurin näkökulmasta. Urbaania katukulttuuria esittelevä URB-festivaali puolestaan järjestetään Kiasmassa jo yhdeksättä kertaa.


Juhlanäyttelyn näyttelyarkkitehtuuri ei kikkaile eikä katua pyritä tuomaan muodikkaan elämyshenkisesti museoon. Museossa ei nähdä tällä kertaa skeittiramppia, mutta opastettuja kaupunkikierroksia näyttelyn tiimoilta kylläkin järjestetään.


Keskeisenä ajatuksena tuntuu olevan, että museoympäristössä tapahtuvan taidekokemuksen kautta tarjoutuu mahdollisuus tarkastella kiinnostavalla tavalla katutilaa ja sen jokapäiväisyyden alle kätkeytyviä erilaisia tasoja.


Rannikko
Vesa-Pekka Rannikko, Kahdesti, 2008. Läpivärjätty kipsi käytetyn olutpakkauksen päälle; taustalla Potku, 2008. Läpivärjätty kipsi rikkinäisen oven päälle. Kuva: Petri Virtanen/ KKA

Rikkinäinen ovi, graffiteja täynnä oleva puunrunko, sixpack-pakkaus, lumikinos. Vesa-Pekka Rannikon (1968) epämonumentaaliset, läpivärjätystä kipsistä valmistetut veistokset näyttävät sattumanvaraisuudessaan merkityksellisiltä, urbaaneilta muistoesineiltä.


Veistosten lähtökohtana on siis joukko kaupunkiluonnossa tavattavia objekteja. Rannikon veistokset eivät kanna mukanaan mallina olleiden esineiden funktioita tai kytkeydy niille luontaisiin ympäristöihin, mutta muodostavat niihin erityislaatuisen, muiston kaltaisen suhteen, anonyymillä tavalla henkilökohtaisen ja tunnistettavan.


Kiasmavideo
Pilar Albarracín, stillkuva videosta Viva España, 2004. Video, stereoääni, 3’30’’. © Pilar Albarracín. Photo: Courtesy of the artist.

Julkisen ja yksityisen tematiikkaa eri näkökulmista käsitellään useissa näyttelyn teoksissa kuten Pilar Albarracínin (1968) videoperformanssissa Viva España. Videolla tumma nainen – joka on taiteilija itse mustissa aurinkolaseissa – kulkee läpi kaupungin filmitähtimäisin elkein kannoillaan orkesteri, joka soittaa Viva España -sävelmää. Väkijoukko katselee seurueen kulkua vierestä.


Aluksi orkesteri tuntuu kuuluvan luontevasti naisen reviirille, ikään kuin juuri tämä henkilö ei astuisi edes ulos ovesta ilman soittokunnan säestystä. Nainen kuitenkin kopsuttelee lopulta menemään melkoista vauhtia ja käy selväksi, että orkesterin seura ei ole enää toivottua. Video muistuttaa, että katutila ei ole sukupuolineutraali.


Joissakin teoksissa vaikutteina ovat olleet visuaaliset kuvastot ja tapa kokea niitä toisesta näkökulmasta kuin Albarracínin median vaikutusta yksityisen ja julkisen alueen rajanvetoon tematisoivassa teoksessa. On kiinnostavaa pohtia, vaikuttaako vaikkapa tapamme kokea liikkuvaa kuvaa tapaamme havainnoida ympäristöä katutilassa.


LindHOLM
Petra Lindholm, No End, 2005. Yksikanavainen videoprojisointi ja ääni, kesto 4:50 min.

Matthew Buckinghamin (1963) ja Petra Lindholmin (1973) teoksissa on läsnä elokuvallinen kokeminen. Buckinghamin filmi-installaatiossa Mies väkijoukosta (2003) kaksipuolinen peililasi heijastaa projektorissa pyörivän filmin seinälle.


Teosta katsoessa syntyy erityislaatuinen kokemus tilasta. Museokävijä voi liikkua elokuvallisessa tilassa vapaasti niin kuin filmin esittämä anonyymi henkilö suurkaupungissa ikään.


Lindholmin videossa nainen matkustaa taksilla läpi kaupungin, ja toinen matka tapahtuu hänen päänsä sisällä. Ratkaisu on tuttu elokuvakerronnasta ja musiikkivideoilta. Kuvat valonvälkkeisestä kaupungista limittyvät päänsisäiseen narratiiviin. Taustalla soi The Arkin musiikki.


Kiasmahein
Jeppe Hein, Muunnellut sosiaaliset penkit, 2005. Ruiskumaalattu galvanoitu teräs. Courtesy of Johan König, Berlin and 303 Gallery, New York.
Kuva: Julia Baier.

Notkea katu -näyttelyssä on rauhallisen pohdiskeleva tuntu. Etäännyttäminen, kohdentava tarkastelu, toisin näkeminen tuntuvat olevan sen painopisteitä ja hyveitä. Katu ei näyttäydy vallankumousten tai mielenosoitusten näyttämönä, eikä museo samalla tavalla ristiriitoja herättävien keskusteluiden forumina kuin vuonna 2005, jolloin puhuttiin kiitettävästi katutilan hallinnasta kaupallisen kuvaston dominoimassa julkisessa tilassa.


Lavennuksia populaarikulttuurin tai kansantaiteen suuntaan ei juhlanäyttelyssä juuri nähdä. Museotilan ja kaupunkitilan kohtaaminen näyttelyn lähtökohtana on kuitenkin kiinnostava ja näyttely onnistuu rajauksensa puitteissa esittelemään toimivan kokonaisuuden ja useita kiinnostavia yksittäisiä teoksia.


Tällä kertaa provosoivista eleistä pitäydytään, mutta hyväntuulisiin haltuunottoihin sen sijaan kannustetaan, mistä esimerkkinä on Jeppe Heinin teossarja Muunnellut sosiaaliset penkit (2005). Näyttelytiloista ja museon edustalta löytyy kääntyviä, kaartuvia ja korkeita penkkejä, jotka houkuttavat  etsimään niille vaihtoehtoisia funktioita.


Maria Savela

Kirjoittaja opiskelee estetiikkaa Helsingin yliopistossa.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä