Tulosta sivuKritiikit 3-08

28.10.2008 12.46

Maailmaa tavoittamassa

ANTTI RUUHELA IIPitäisikö taiteen kertoa lähinnä itsestään vai tarkkailla maailmaa kuin vihainen piski? Rosa Liksom, Tiitus Pitäjäniemi, Anssi Pulkkinen ja Antti Ruuhela vastaavat.

Maailmaa tavoittamassa

Kuvataideakatemian loppunäyttely
Kasarmikadun galleria, Fafa, Helsinki 21.5.–15.6.2008


Tiitus Pitäjäniemi
Galleria Jangva 4.6.–22.6.2008


Rosa Liksom
Galleria Krista Mikkola 2.6–6.7.2008


Pitäisikö taiteen puhua lähinnä itsestään vai pitäisikö sen tarkkailla ja arvioida maailmaa kuin vihainen piski? Muutama sattumoisin samaan aikaan ollut näyttely kertoi siitä, miten nykytaiteen ja maailmantutkimisen välinen yhteys vaihtelee tekijästä riippuen.


ANTTI RUUHELA II
Antti Ruuhela: II, sekatekniikka (akryyli), 250 x 265, 2008.

Antti Ruuhela (1980) tuntuu hallitsevan kaikki temput, vaikka onkin vasta valmistumassa Kuvataideakatemiasta. Kasarminkadun gallerian takahuoneen mustuudessa on neljä maalausta, yksi tarkoituksellisen tylsä, kaksi leenaluostarinen-tribuuttia päivitettynä ja yksi napakymppi á la Cy Twombly.


Kaksiosainen maalaus puhuu siitä materiaalisuuden hekumasta, jossa on askeesi mukana, ja johon maalaustaide pitkälti perustuu. Ruuhela tuntuu liikkuvan maalauksissaan sellaisissa syvyyksissä, jotka muistuttavat Klaus Nomin tai Nicon laulantaa: ääntä jostakin elämän ja kuoleman välimaastosta.


Ruuhelan maalaus kertoo parhaimmillaan mystisestä hengityksestä, joka syntyy erilaisten pigmenttien ja pohjien tappavasta kopulaatiosta. Työt herättävät omituisesti seksuaalisia mielikuvia, koska ne menevät ihon alle, vaikka noudattavatkin ylevän logiikkaa kaikessa hienostuneisuudessaan.


Rosa
Rosa Liksom

Rosa Liksom (1958) kertoo uusilla maalauksillaan samankaltaisia tarinoita kuin ennenkin, mutta gallerian takahuoneessa piilee yllätys: runsas valikoima valokuvia, joissa esiintyy hahmoja sinissä burkhissa. Liksomin ja Kari Pullisen Kansallismaisema-valokuvakokonaisuus on yksinkertaisessa ideassaan nerokas: tutuissa maisemissa poseeraakin jotakin yllättävää.


Pullinen
Rosa Liksom ja Kari Pullinen

Tarjolla on myös videoteos, jossa kaapuhahmot liikuskelevat. Kaapuhahmo Suomen suvessa ei tietenkään ole mikään miljoonan dollarin idea, mutta Liksomin ja Pullisen kuvakokonaisuus on miellyttävän irtonainen ja kommentoi burkhaan pukeutumista esteettisenä ratkaisuna. Leimaantunut ja politisoitunut muslimiasu on nyt maisemassa sijaitseva yksityiskohta ja mysteeri.


12.Kauhu
Tiitus Petäjäniemi: Kauhu.

Galleria Jangvassa Tampereella asuva Tiitus Petäjäniemi (1983) esittelee laajan potpourrin maalauksia, jotka kommentoivat ekspressiivisen värimaalauksen konventioita ja pohtivat erilaisia elämän asioita. Teosnimet puhuvat puolestaan, vai mitä sanotte seuraavista: Lapsipornomaalaus, Lintu ja kivesyöpä, Huuliherpes tai Hamlet.


Petäjäniemi hakee teostensa nimillä jonkinlaista holistista kuvausta maailmasta. Vaikutelmaa vahvistaa se, että taiteilijan maalaukset kirjaimellisesti peittävät koko gallerian ja jatkuvat jopa vessan puolelle. Vaikutelma on raikas, eikä Petäjäniemi ole mikään hassumpi maalari laisinkaan. Ehkä hänen olisi syytä laajentaa työskentelyään kolmiulotteisten teosten tai hyödyntää muuten tilantajuaan.


Pulkkinen pieni
Anssi Pulkkinen, Corridor Walk, 2008. Tilateos.

Kuvataideakatemiasta Ruuhelan tavoin tänä keväänä valmistuva Anssi Pulkkisen (1983) lopputyö on linjakas installaatio, joka oli kesäkuun puoliväliin saakka esillä Fafa-galleriassa. Pulkkisen käytävänmuotoinen tila on herkullinen ilmestys kaikkine kulmineen ja möhkyineen. Hienostunut kokonaisuus on helppo kokea peräti suorana kannanottona maailmassaolemisesta.


Tilan, tavanomaisen käytävän ja übertavallisen oven oudoksi tekeminen kertoo kauniisti siitä, mikä on taiteilijan vahvin ase maailman muuttamisessa. Taiteilijat voivat luoda uusia ja ennen kokemattomia maailmoja, he voivat ehdotella kaikenlaista ja muuttaa tutun kummaksi.


Mitä edellisten näyttelyjen tekijät oikeastaan lausuvat taiteesta ja maailmasta? Nähdäkseni he muotoilevat jokainen omalla tavallaan uudelleen sen herkullisen ajatuksen, jonka 1900-luvun taidehistorian viimeinen dinosaurus Ernst Gombrich (1909–2001) muotoili.


Gombrich kertoi kokemuksesta, jonka saa vietettyään paljon aikaan museoissa. Tällöin alkaa nähdä maailman kuin maalauksen. Tavanomaisen katselemisen sijaan hakee rajauksia, sommitteluja ja muita kuvallisia keinoja, joita luonto ei tarkoituksella harjoita. Tällöin maailma on hetkeksi uusia ja ihana.


Ei hassummin ihmiskunnalta, joka ei vieläkään ole tajunnut kadota maan pinnalta. Olkoon taide huumeemme siihen saakka!


Juha-Heikki Tihinen

Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko ja filosofian tohtori.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä