Tulosta sivuKritiikit 3-08

28.10.2008 16.38

Mihin Retrettiä tarvitaan?

Ret-thessTänä kesänä Taidekeskus Retretti juhlii neljännesvuosisataista taivaltaan Ellen Thesleffin maalausten ja Savonlinnan taidelukiosta valmistuneiden nykytaiteilijoiden kanssa.

Ret-thess
Ellen Thesleff: Italialainen maisema, 1906. Öljy kankaalle, 46x41 cm. Yksityiskokoelma. Foto: Janne Tuominen.

Mihin Retrettiä tarvitaan?

Ellen Thesleff – Värien tanssi

Leonardon da Vinci – Koneet

Coninuum – Uniikit: Hanna-Maria Anttila, Jenni Hiltunen, Pekka Jylhä, Marita Liulia, Tea Mäkipää, Jorma Puranen, Jukka Rusanen, Jani Ruscica, Päivi Sirén, Maisa Tikkanen ja Pekka Vesterinen

Grafiikanpaja Himmelblau

Heljän Satutalo

Taidekeskus Retretti, Punkaharju, 5.6.–31.8.2008


Ainakin joissakin kuvataidepiireissä suhde kesänäyttelyihin on ollut vähintäänkin skitsofreeninen. Niitä on pidetty yleisön makua myötälevinä massatapahtumina, mikä on ”tietysti” heti vähän epäilyttävä piirre kun taiteesta on kysymys. Toisaalta näyttelyihin kuitenkin osallistutaan mielellään: ne tuovat teoksille näkyvyyttä myös vakiintuneiden, usein suuriin kaupunkeihin keskittyneiden esityspaikkojen ulkopuolella.


Vaihtelevissa taloussuhdanteissa kunniakkaasi neljännesvuosisadan purjehtinut Retretti on alusta alkaen rakentunut aivan oman konseptinsa. Klassikkonäyttelyidensä takia se eroaa monista muista kesän taidetapahtumista. Ohjelmistossa on nähty niin Repiniä, Zornia, Chagallia kuin Järnefeltiä ja Halostakin. Tänä kesänä vuorossa on Ellen Thesleff (1869–1954), joka on yksi maalaustaiteemme moderneista pioneereista. Hänen irtonaisella otteella maalatujen maisemien, muotokuvien ja elegisten tanssiaiheiden kansansuosio ei kuitenkaan koskaan ole yltänyt Helene Schjerfbeckin tasolle. Toivottavasti tämäkin näyttely on omiaan hiukan korjaamaan tilannetta.


Erityinen hatunnosto Retretille siitä, että näyttely rakentuu tutkitun aineiston varaan. Kuraattori Hanna-Reetta Schreck on keskittynyt nimenomaan liikkeen sekä ihmisen ja luonnon välisen suhteen pohtimiseen. Liike ei ole vain kuvatun kohteen liikettä vaan myös värin liikettä kankaalla tai värillisten puupiirrosten kepeän irtonaista keinuntaa esittävän ja ei-esittävän välisessä maastossa. Musiikillinen rytmiikka näkyy esimerkiksi Chopinin pianosävellysten innoittamana syntyneissä teoksissa.


Thesleff ihaili Isadora Duncanin vapaata tanssia, muta pitäytyi itse perinteisen stafliamaalauksen kooltaan melko hillityssä peruspinnassa. Siksi liike on aina katseen kontrolloitavissa, se ei vertaudu taiteilijan tai oman ruumiimme mittakaavaan niin kuin esimerkiksi Matissen teoksissa tai Pollockin roiskemaalauksissa myöhemmin. Sinänsä kiinnostavan näyttelyn ripustuksessa rytmiä olisi muuten voinut vaihdella paljon reippaammin, leikkisämpi ja oivaltavammin jäsentelevä ote olisi tuonut raikkautta ja voimakkaampaa toisin näkemisen tuntua koko näyttelyyn.


Retretin juhlavuoden lisäksi Savonlinnassa juhlitaan taidelukion neljäkymmentä vuotta kestänyttä taivalta. Savonlinnan maakuntamuseossa ja koulun omassa galleriassa on suunnittelijoiden, arkkitehtien ja sarjakuvataiteilijoiden teoksia. Retretin luolastossa ja Himmelblaun grafiikan osastolla taas esittäytyy vaikuttava kaarti eturivin nykytaiteilijoita, jotka kaikki ovat aloittaneet taideopintonsa Savonlinnassa.


Monet teokset ovat ainakin helsinkiläisyleisölle tuttuja, mutta luolaston tiloissa esimerkiksi Pekka Jylhän (1955) kristallinauhat ja peiliin tuijottavat puput saavat robustista, heijastuksia hienosti peilaavasta tilasta aivan uutta potkua. Ja Maisa Tikkasen (1952) veteen viritetty kutiomainen kappale hohtaa mystisen houkuttavana luolaston pimeydessä.


Tosi hyvin toimi myös Jani Ruscican (1978) Batbox / Beatbox lepakoineen ja urbaanin kaupungin hip-hop-rytmeineen. Pimeässä (luolastossa) navigointi ei perustu pelkkään näköaistiin, ääni, liike ja tuntoaisti tulevat entistä tärkeämmiksi. Ruscican videossa suuntaviittoja luovat kulttuurisen/biologisen evoluution myötä muotoonsa etsiytyneet äänet.


Batbox-osuudessa ihminen yrittää ymmärtää lepakoiden olemisen tapaa mittaamalla ja luokittelemalla. Otsalampun valaisemalla näyttämöllä pimeässä sujuvasti suhahtelevat eläimet vaikuttavat säälittään avuttomilta. Beatboxaajat sen sijaan tuntuvat hallitsevan näyttämönsä, merkitsevän sen omakseen. Ruscica on antanut Kid LuckynShockwaven ja Vocabin improvisoida vapaasti koikulmillaan New Yorkissa. Hyvää potkua luolaston pimeyteen.


Ret-liulia
Marita Liulia:Time Perspective, 2007. kuvassa Mikko Perkola ja Valérie Gabail. Kuva: Marita Liulia.

Uusia tai ainakin minulle ennestään tuntemattomia teoksia tarjoilevat Tea Mäkipää (1973) ja Marita Liulia (1957). Liulia on eittämättä mediataiteen grand not-so-old lady, eikä hänen yhteistyöprojektejaan tanssija-koreografi Tero Saarisen tai Mikko Perkolan ja Kimmo Pohjosen kaltaisten muusikoiden kanssa ei voi missään nimessä vähätellä.


Kaikesta teknisestä loistokkuudestaan ja visuaalisesta näyttävyydestään huolimatta konserttisalissa pyörivä, Pohjosen hahmoa animoiva Haitarimies toimii kuitenkin lähinnä musiikkivideon tavoin. Se kantaa esiintyjää ja musiikkia, ei nouse niiden ohi itsenäiseksi teokseksi niin kuin Liulian luolastoon viritetty kokonaisuus kiitettävästi, jopa koskettavastikin tekee.


Kirjoitan tätä arviota New Yorkissa, jossa bensan hinnan nousu on aina taloudellista merkitystään suurempi uutinen. Yhdysvalloissa auto on ollut tuhlauksen ja vaurauden symboli numero yksi, eivätkä amerikkalaiset toimintaelokuvat olisi mitään ilman kasapäin romuttuneita dollarihymyjä. Nyt Hollywoodin julkkistenkin kerrotaan vaihtaneen bensasyöpöt autonsa pienempiin hybridipeleihin. Ikään kuin esimerkiksi muille.


Ret-makipaa-auto
Tea Mäkipää: Microclimate. Installaatio.
Ret-makipaa-kadet
Tea Mäkipää: Microclimate. Installaatio.

Retrettiin installoidussa teossarjassaan Tea Mäkipää asettaa maailmanlopun autonkokoiseen mittakaavaan. Hänen visiossaan bensiinikäyttöistenautojen aikakausi on merkitty päättyväksi vuonna 2010. Häiritsevimmässä ja siinä mielessä koskettavimmassa Microclimate-työssä palavaan auton jääneiden ihmisten kädet näyttävät hamuavan kiinni olevia ikkunoita, joita verhoaa sankka smog tai tappava häkäpilvi.


Mäkipää käyttää osoittelevaa, ehkä vähän yksiulotteistakin symboliikkaa tai antaa selkeitä toimintaohjeita, kuten Taide-lehden kannessa 3/2006 julkaistu Kymmenen käskyä 2000-luvule, jonka uusittu versio on parhaillaan esillä Mäntän kuvataideviikoilla. Samaa symbolista suoraviivaisuutta on hänen kolikkosuihkulähteessään. Vesi on muuttunut rahaksi, toiveet korvattu materialla. Harmi, ettei teos näyttelyssä käydessämme toiminut.


Kiinnostavan nykytaidekokemuksen viimeistelevät maanpäälliseen galleriaan sijoitetut maalaukset ja grafiikanlehdet aina Hannu Väisäsen (1951) Kalevala-aiheista Kirsi Neuvosen (1960) ”pyhiin kirjoihin” ja Kukka Paavilaisen (1976) nimiensä kautta käsitteellisiksi venyviin graafisiin ”jälkiin”.


Ret-vesterinen
Pekka Vesterinen: Cerulean Twist, 2006.Ö ljy kankaalle, 200x160 cm.

Pihagalleriassa esittäytyvät Pekka Vesterinen (1958) ja Päivi Sirén (1958) taitavat näennäisesti lähes monokromaattisessa skaalassa kulkevan värimaalauksen. Sirén puhuu kaunista ja hillittyä kieltä, jonka kuunteluun huomaan olevani vähän malttamaton syventymään. Mutta myönnän auliisti: vika on varmasti minussa.


Vesterisen värit taas vaikuttavat jopa muodikkaan raflaavilta, mutta revontuliin ja muihin ilman elementtiin liittyvä, avaruudellinenkin tunnelma välittyy ilman teosnimien ariation viitettäkin. On itse asiassa vaikea kuvitella, että maalausten lähtökohtana ovat olleet kaksoisvalotetut valokuvat värispektreistä. Niin itseriittoisilta ja ikään kuin luonnostaan syntyneiltä teokset vaikuttavat.


Jenni Hiltunen (1981) ja viime vuonna Kuvataideakatemiasta valmistunut Jukka Rusanen (1980) liikkuvat vähemmän ylevässä – tai ilmavassa maastossa. Siinä missä Hiltunen kiinnittyy populaarikulttuuriin ja identiteettipelien maailmaan Rusanen tuntuu kommentoivan taidehistoriallisia lajityyppejä laajentamalla kerrontaa tilaan ja tableau vivant -tyyppisiin videonäkymiin. Rusanen on toiminut Tarja Pitkänen-Walterin assistenttina, mikä ehkä näkyykin hänen otteessaan, ihan positiivisessa mielessä.


Ret-leonardo
Leonardo da Vincin. Rekonstruoitu tykkivene, pienoismalli.

Kaiken tämän lisäksi Retretin luolaston on koottu kymmeniä Leonardo da Vincin (1452–1519) suunnitelmien pohjalta rekonstruoituja härveleitä, joiden rakentamisessa Vincin kaupungissa asuvalla Niccolai-suvulla on vuosikymmenten kokemus. On vesiruuvia, lentovempaimia, nostolaitteita ja pelottavan monipuolinen otos kummallisia sotakoneita. Ja pihapaviljongissa on erityisesti lapsille suunnattu Heljä Liukko-Sundströmin (1938) sympaattinen, mutta ei sisällöllisesti mitenkään lattea kertomus erilaisuudesta, Ollin ja Dollin tarina.


Jokaiselle on siis taatusti jotakin, ehkä siinä onkin yksi Retretin vahvuuksista. Mutta erityisesti Retretti on ja en soisi olevan komea kuvataiteen klassikoiden ja nykytaiteen näyteikkuna, joka avautuu sekä maakuntiin että toivottavasti myös kansainvälisen taidemaailman suuntaan samaan tapaan kuin Savonlinnan oopperajuhlat tekee musiikin puolella. Pekka Hyvärisen aikanaan hahmottelema konsepti toimii edelleen. Nyt sitä on syytä kunnioitta vielä alkuaikojakin enemmän.


Arja Elovirta

Kirjoittaja on Taide-lehden päätoimittaja


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä