Tulosta sivuKritiikit 3-08

28.10.2008 13.18

Reilu(otteinen) tusina! – Lahden taideinstituutin lopputyönäyttely

Kopu KlausLahden ammattikorkeakoulun Taideinstituutista valmistuvat puhuvat jokainen omaa murrettaan olipa välineenä maalaus, video tai installaatio...

Kopu Klaus
Klaus Kopu, Tienoo 2008. Akryyli ja öljyväri kankaalle, 240 x 510 cm. Nimi viittaa Heideggerin Gegnet-käsitteeseen, siihen mikä ympäröi ja asemoi meidät suhteessa olemiseen.

Reilu(otteinen) tusina

Aukeama

Lahden ammattikorkeakoulun Taideinstituutin opinnäytetyönäyttely
Lahden taidemuseo, 10.5.–8.6.2008

Kaapelitehdas, Puristamo, Helsinki, 22.7.–5.8.2008


Tulevien vuosien aikana kuvataiteen ammattiopetuksen saralla käydään vielä tiukkaa vääntöä siitä, missä opetusta tullaan jatkossa antamaan. Vuonna 1971 Lahden taideoppilaitoksen nimellä aloittanut, nykyään ammattikorkeakoulun osana toimiva Taideinstituutti on vuonna 1965 startanneen Kankaanpään taidekoulun ohella vanhimpia kuvataidekouluja Turun ja Helsingin ulkopuolella. Millä eväillä se lähtee mukaan tiputustaistoon?


Heinäkuussa Helsinkiinkin rantautuvan lopputyönäyttelyn perusteella maalaustaide näyttää Lahdessa olevan vahvoilla. Aukeaman kolmestatoista tekijästä suurin osa on maalareita, tai he ainakin hyödyntävät maalauksen mediumia – välineistä haastavinta, väittäisin. Miten löytää kiinnostava reitti tässä tradition läpeensä raskauttamassa maastossa? Ei se aina niin helppoa ole.


Koulun kunniaksi on sanottava, että mihinkään yhtenäiseen muottiin oppilaita ei ole pyritty valamaan. Tai jos on pyritty niin siinä on ainakin epäonnistuttu hienosti. Ilmaisun rekisteri yltää Klaus Kopun suurista, yhteen tilalliseen pisteeseen kiinnittyvistä, tarkasti orkestroiduista sinfonisista tapahtumista Maria Laineen fotorealistisiin, mutta tunnelmallisiin, hieman Marjaana Kellan valokuvia muistuttaviin maalauksiin, joissa ohuen aluspaidan verhoamat, osittain pois kääntyneet nuoret naishahmot piirtyvät mustaa taustaa vasten. Ne ”asettuvat läsnäolon ja poissaolon välille halkeavaan hauraaseen olemisen tilaan” –  niinhän kovin moni nykyään teoksiaan luonnehtii. Laine onnistuu tässä tehtävässään varsin hienosti.


Laine Maria
Maria Laineen luonnollisenkokoiset naishahmot kääntyvät omaan yksityisyyteensä, mutta ihoa myötäilevä kangas paljastaa heidän vartalonsa muodot, houkuttaa katsetta koskettamaan.

Maalauksen rajoja venyttelevät Katja Kuosmanen, Noora Ylipieti ja taiteilijanimeä Salama käyttävä Jaakko Vuorenmäki. Meno on tosin melko maltillista ja pitkänenwaltermaiseen vetoon on vielä matkaa, mutta yritys on hyvä. Ilman silmää hämäävää materiaalien käyttöä Vuorenmäen sarjakuvamaiset suurkaupungit merkistöineen jäisivät paljon latteammiksi. Niiden peruskutkutus syntyy nimenomaan materiaalin ja aiheen välisestä jännitteestä. Mielihyvästä, jonka katsoja saa huomatessaan, kuinka hänen aistejaan on huijattu.


Salama
Salama, Nimetön, 2008. Sekatekniikka.

Kaupunkikuvauksina Nelli Pennan armottoman toteavat näkymät Lahden kerrostaloalueilta, Keijupuiston ja Paavolan maisemista ovat olemuksellisesti todempia ja tutumpia kuin Vuorenmäen autoistuneet ja eräässä työssä jättiläismäisen keilapallon nurin heittämät suurkaupungit. Kummassakin ympäristössä ihminen on läsnä vain jälkenä, rakennuksina, teinä, valaistuina ikkunoina tai urbaanissa tilassa häivähtävänä massana. Tutun puoliurbaanin maiseman toteavan viiltävä kuvaus on Pennan teosten ravitsevin anti.


Tasaisesta näyttelystä suosikeikseni valikoituu kolmen miehen joukko, mikä hermostuttaa heti hiukan, varsinkin kun kaikki teokset vielä toimivat mustavalkoskaalassa ja ovat niin hallittuja, että sähäkämpää menoa kaipaava voisi haukotella itsensä kuoliaaksi. Sitä paitsi kaksi teoksista on ääni- ja videoinstallaatioita, mikä panee kysymään, onko sittenkin helpompi rakentaa niukkaeleinen, ja ainakin näennäisen vaikuttava installaatio kuin toimiva maalaus?


Mitä kummallista on esimerkiksi musiikkiakin tekevän Lasse Honkosen White-Out -videoinstallaatiossa, jossa yksi pitkä ääni kantaa pimeän huoneen seinälle heijastettua talvista lumisadetta. Tai oikeastaan kyse on abstraktista valovirrasta, jonka satunnaisesti toistuvien kuvioiden lomasta yritin aluksi erottaa edes jollakin tavalla merkityksellisiä hahmoja, kunnes huomasin askartelevani oman sisäavaruuteni kanssa. Säkkituolien upottavassa sylissä tuli aito tune in, turn off, drop out -fiilis. Periaatteessa helposti ohitettava työ otti kuin ottikin minusta niskalenkin.


Hyytiainen Jukka
Jukka Hyytiäinen, Sanaton kieli, 2008. Video- ja ääni-installaatio.

Saman tekivät myös Kari Vehosalon maalaukset ja Jukka Hyytiäisen äänitila Sanaton kieli, joka sekin virittyi jollekin oudolle eksistentiaalisen kokemuksen tai toiseuden kohtaamisen aaltopituudelle. Eri korkeudelle viritettyjen, mekaanisesti lasisuikaleita soittavien ”pylväiden” takana peurat tuijottavat katsojaa yössä hohtavin silmin ja katoavat taas, esittävät avoimeksi jäävän kysymyksen kommunikaation mahdollisuudesta.


Hyytiäisen tarjoileman olemuksellisen erilaisuuden tai etäisyyden kokemuksen sijaan Vehosalo luo ajallisesti jännitteisen tilan. Siteeraamalla vanhoja mustavalkoisia valokuvia hän rakentaa Tukholman syndrooman kaltaisia symbolisia tilanteita, joissa tekniikkaan uskova patriarkaatti ottaa tulevaisuuden panttivangikseen ja taivuttaa sen tahtoonsa.


Vehosalo Kari
Kari Vehosalo, Stockholm syndrome, 2008. Öljy kankaalle, 120 x 210 cm.

Ehkä vielä hienompia ovat Vehosalon itsensä kuvamaan ruumiinavausmateriaaliin perustuvat maalaukset. Niissä läsnäolon ja poissaolon kysymykset pelkistyvät materiaan, joka on muuttunut elävästä olennosta tieteellisen mielenkiinnon kohteeksi. Mustavalkoisuus etäännyttää maalaukset todellisuudesta ja esittää kysymyksen myös valokuvan totuudesta sekä dokumentin ja maalauksen välisestä suhteesta, erilaisista tietämisen ja olemassa olemisen tavoista.


Johansson Aino
Aino Johanssonin öljymaalauksissa Madonnan ja Michael Jacksonin kaltaiset ”friikit” mediaikonit kietoutuvat samaan orgaanisen vitaaliseen todellisuuteen hänen lähipiiriinsä kuuluvien ihmisten kanssa.

Vehosalo on yksi niistä, joka on hyväksytty jatkamaan opintojaan sekä Kuvataideakatemiaan että Taideteolliseen korkeakouluun. Omintakeisia, vähän psykedeelishenkisiä maalauksia tekevä Aino Johansson on puolestaan tuoreeltaan mukana Mäntän kuvataideviikoilla. Hänen maalauksensa kuvaavat sitä perustavaa outoutta, joka liittyy jokaiseen kohtaamiseen, ihmisen suhteeseen lajitoveriinsa ja muuhun luontoon.


Täytyy sanoa, että ensireaktioni populaarin horror-kulttuurin kliseisiin ainakin joltain kulmalta kiinnittyviin teoksiin oli kaikkea muuta kuin innostunut. Katsojana minua ei kiinnosta onko työ tehty pimeässä pelkän tuntoaistin ohjaamana – niin kuin yksi verinen naiskuva on tehty – minä näen vain lopputuloksen.


Loppujen lopuksi jouduin miettimän oman aversioni voimaa. Ehkäpä tämä häirintä onkin parasta, mitä koko lopputyönäyttely kykeni tarjoamaan. Samaan tapaan eivät pysäytä sen enempää Sari Kalliokosken pop-henkiset ja sinänsä pitkälle mietityt veistokset, Tuomo Nevalaisen valtava, eroottisen aiheen lataama värivyörytys tai Jonna Sivosen palettiveitsimaalauksetkaan, joilla kaikilla on toki omat ansionsa.


Tilastojen mukaan vain pieni osa ammattikorkeakouluista valmistuneista jatkaa alalla kymmenen vuoden päästä. Menestykseen – tai ihan vaan pärjäämiseen –  tarvitaan määrätietoisuutta ja ammattimaista otetta niin suhteessa tekemiseen kuin tapaan esitellä sitä erilaisille kentän toimijoille niin kuin vaikkapa Klaus Kopu lopputyössään tekee.


Hänestä ”maalaamisen lähtökohtana on intohimo ajattelemiseen. Maalaamista voi verrata hengittämiseen. Tarkalleen ottaen maalaaminen on juurikin uloshengitystä. Sen jälkeen kun on imenyt itseensä kaiken makuisia ajatuksia, kuvia ja puolitotuuksia tuntuu tarpeelliselta puhaltaa ulos oman hajuisia henkäyksiä.” Siis siitä vaan henkäilemään!


Arja Elovirta

Kirjoittaja on Taide-lehden päätoimittaja


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä