Tulosta sivuPääkirjoitus 3-08

Pk


Kaikki pois piiloistaan

Joitakin aikoja sitten kännykkäni soi, niin kuin se aina silloin tällöin soi. Puhelimessa eräs arvostamani taidekentän libero kertoi Aamulehden jutusta, jonka mukaan Suomen Kulttuurirahasto oli pyytänyt Tampereen ammattikorkeakoulussa työskentelevältä taiteilijalta selvitystä apurahan käytöstä. Tämä kun oli avustuksesta huolimatta jatkanut hommiaan koululla. Tänään kuulin, että hän joutuu maksamaan osan apurahastaan takaisin.

Päätin, että minä en ainakaan lähde sormella osoittelemaan. ”Ei minusta tällaista asiaa pitäisi hyssytellä. Ei taide mikään hyvävelijärjestelmä saa olla. Sääntöjen pitäisi olla samat kaikille”, taiteilijaystäväni tuhahti toimituksessa pyörähtäessään.

Hänestä kysymys oli tasapuolisuudesta. ”Ei palkka olisi ollut minullekaan pahitteeksi, mutta niin vaan oli opetus tiputettava vaadittuun kymmeneen tuntiin”, hän manaili antoisaa, mutta tiukaksi käynyttä apuraha-aikaansa. Ja kuulemma se ja sekin oli käyttänyt ateljeen kunnostamiseen tarkoitetut rahat omakotitalonsa lattiaremonttiin.

Näinä aikoina, kun poliitikoiltakin perätään avoimuutta vaalirahoituksen kanssa, ei taiteilijoiden kyllä kannattaisi tällaisilla asioilla leikitellä. Tieto rikkeistä kulkee, koska piiri on pieni, ja ilman tukea jääneiden ahdistus suuri.

En silti usko, että taidekentällä mitään isompia väärinkäytöksiä on. Taiteen tekeminen on kallista puuhaa. Yksi iso näyttely voi hyvinkin maksaa koko vuosiapurahan verran tai tehdä siihen aikamoisen loven. Seppo Kauhanen Taiteen keskustoimikunnasta tietää hyvin apurahalla eläjien arjen: ”Apurahat ovat niin pieniä, että varsinkin kalliimpia projekteja tekevät eivät aina ole pystyneet ottamaan tukea vastaan. Palkkatyöstä ei ole kerta kaikkiaan ollut varaa luopua.”

Viime vuosina valtion apurahaviuhkaa on pyritty levittämään yhä laajemmalle, mikä on vähentänyt sekä kielteisten että myönteisten apurahapäätösten merkitystä yksittäisen taiteilijan uran kannalta, sanoo Pauli Rautiaisen tuore tutkimus. Silti ei ole tavatonta, että pitkästä apurahaputkesta pudonnut tulee päätöksen tehneiden korville huolissaan huutia tietämään: ”Mistä se kuukausittain lankeava ateljeen vuokra nyt otetaan!”

Kaikista valtion apurahapotin tavoittelijoista kielteinen päätös napsahtaa todennäköisesti juuri kuvataiteilijalle, heitä kun on lähes saman verran kuin kirjallisuuden, musiikin ja näyttämötaiteen hakijoita yhteensä. Ja kun hyvä hakija kerta toisensa jälkeen joutuu pettymään, niin paneehan se nyt kysymään myöntöperusteidenkin perään.

Kielteisestä päätöksestä huolimatta useimmat jaksavat jatkaa taiteen tekemistä. He ottavat opetushommia ja hakevat tukea säätiöiltä tai sosiaalihuollosta. Säätiöiden tuki on onneksi kaksinkertaistunut tämän vuosikymmenen aikana, mutta viimeiset neljäkymmentä vuotta valtio on kuitenkin ollut kuvataiteenkin tärkein tuki ja turva.

Toukokuussa taidetoimikuntalaitos juhlisti pyöreitä vuosiaan seminaarissa, joka pidettiin Aleksanterin teatterissa Helsingissä. Siellä taiteilijaprofessori Ulla Jokisalo muistutti, että ”taiteilijan kannalta tärkeintä ei kuitenkaan ole vain raha, vaan myös se, että hänen työtään pidetään yhteiskunnallisesti merkittävänä. Taidemyönteisyys on osa sivistyskulttuuria.” Kulttuuriministerille hän suositteli jalkautumista taiteilijoiden pariin, työhuoneille ja tekijöiden arkeen, mikä kirvoitti komeat aplodit.

Kaikki pois piiloistaan!

Arja Elovirta

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä