Tulosta sivuArtikkelit 3-09

IC-98 etsii yksilöllisen intuition ja yhteisten sopimusten leikkauspistettä


Hannu Castren

”…usko asioiden yhteenliittymiseen, jonkinlaiseen faktojen synestesiaan, on peruslähtökohta kaikenlaisille salaliittoteorioille. Myös ehdottomista, yhteisesti hyväksytyistä tosiasioista voidaan sommitella täysin fantastisia tarinoita, jotka vaikuttavat täydellisen johdonmukaisilta mutta ovat samaan aikaan täysin järjettömiä. Pidämme tästä 'asioiden magnetismista'. Voisimme jopa kutsua tarinoiden kertomisen tapaamme salaliittotekniikaksi."

IC-98, Labyrintissa (Riket), 2009, stillkuva animaatiostaIC-98, Labyrintissä

IC-98 on kahden turkulaisen taiteilijan ryhmä. Yleensä heidän nimensä tulevat esiin vasta seuraavassa vaiheessa, sisäsivulla, sulkuihin sijoitettuna, alaotsikon yhteydessä tai asiatietona tekstissä. Ryhmän ihanteita tunnontarkasti pohtiva miettiikin, onko taiteilijoiden nimiä perusteltua julkaista ollenkaan. Onko se virhe?

Ratkaisu ongelmaan näyttäisi löytyvän IC-98:n kotisivulta, jossa nimiä ei ole julkaistu. Kuitenkin muissa yhteyksissä kuten lehtihaastatteluissa, näyttelyinformaatiossa ja lopulta myös joissakin ryhmän omissa tiedotteissa  nimet ovat reilusti esillä: IC-98 on yhtä kuin Visa Suonpää (1968) ja Patrik Söderlund (1974). Oikean ratkaisun etsintä on kuitenkin aiheuttanut pysyvän päänvaivan. Onko nimien paljastuminen sittenkin epäreilua? Onko se IC-98:n päämäärien  vastaista?

Niin tai näin, alkutilanne on tihentänyt ryhmän taiteeseen erityisen näkökulman. Mieleen syntyneessä epävakaudessa on hedelmällistä energiaa, sillä  juuri se sysää assosiaatiot ja tulkinnat ristiaallokkoon, jonka avulla eteneminen taideteosten merkityksiin voi onnistua. Ajelehtiminen on hyvä lähestymistapa.

”Ryhmän tavoitteet eivät ole ohjelmallisia eivätkä viestit yksiselitteisiä”

IC-98,Teeseja-yhteiskuntarIC-98, Teesejä yhteiskuntaruumiista

Ryhmän nimi näyttäisi tukevan mielentilaa tai olevan suorastaan sen vastine. Alkuvaiheessa nimenä oli Iconoclast, mutta se lyheni muotoon IC.  Numerot merkitsevät kaksijäsenisen ryhmän aloitusvuotta.

Ikonoklasmi merkitsee kuvainraastoa. Termi viittaa vuosisatojen eri vaiheissa uskonnollisista syistä tehtyihin kuvien, etenkin ikonien, hävittämiseen. Myöhemmin sanan merkitystä on sovellettu osumatarkasti totalitarististen yhteiskuntien kuvakieltoon ja ideologisesti rappeutuneeksi tuomitun taiteen hävittämiseen. Kuvakielto ei näytä olevan täydellisesti poissa absoluuttista vapautta hipovasta nykytaiteestakaan, kuten olemme viime kuukausien aikana saaneet huomata.

IC-98:n kohdalla termin voi ymmärtää täsmentyvän myös tiettyyn taiteen lähihistorian rajakohtaan, jolloin käsitetaide syntyi vastareaktiona modernismin täyteyteensä nostattamalle silmäkeskeisyydelle. Siitä huolimatta modernismi sulki silmänsä ja etääntyi vuorovaikutuksesta taiteen ulkopuolisiin elämänkäytäntöihin.

Käsitetaide kyseenalaisti taideteoksen materiaalisuuden ja yksilöllisyyden fetissinomaisen korostuksen, joka tuotti ”itsetietoisia” ja yksilöllisellä ainutkertaisuudella mystifioituja taideobjekteja. Visuaalinen niukkuus ja tekninen rujous, jopa kuvattomuus luonnehti käsitetaiteen avantgardevaihetta. Painopiste siirtyi tekstuaalisuuden alueelle, jossa kuvan ja sanan merkitystasot nousivat ensisijaisiksi. Ideasta riippuen aineettomat ilmaisukeinot syrjäyttivät taidekuvan ainutkertaisuuden auran ja yksi sana alkoi hyvinkin merkitä enemmän kuin tuhat kuvaa...

IC-98 – Reading Room, Korjaamon Galleria, Helsinki, 17.4 –10.5.2009

Turku Biennaali, Adding Machine for the Labyrinth & in the Labyrinth (Riket), Aboa Vetus&Ars Nova, Turku,10.5.–6.9.2009

 (koko artikkeli Taide-lehdessä 3/2009)



Taloutta ja brändäämistä taidekentällä

Sanna Sarva

Eurooppalaisen talouden taantuma näkyi 90-luvun alussa länsimaisen taiteen politisoitumisena. Talouden taas kohentuessa taidekauppakin piristyi ja poliittiset teemat ovat olleet pikkuhiljaa väistymässä takavasemmalle. Onkin väitetty, että poliittiselle taiteelle on tilaa valtavirrassa lähinnä vastareaktiona ylikuumentuneisiin markkinoihin.

Toisaalta on esitetty kyynisempikin näkökulma. Sen mukaan 90-luvulla syntyneet, periferioihin levinneet, poliittissisältöiset bien- ja triennaalet vain raivasivat tietä yritysten valtiot sivuuttavalle maailmanvalloitukselle. Nykyisellään tilanne on taas toinen. Valtiot ja yritykset kamppalevat rinta rinnan taantuman kurimuksessa. Vaikka nykytilanteen vaikutuksia taidemaailmassa on vielä aikaista arvailla, on pienempien ilmiöiden tarkastelu ja taustojen pohtiminen kuitenkin mahdollista ja mielekästä.

Taiteen tosi-tv, made in UK by Charles Saatchi

Punnan arvo on laskenut, ja Brittein saarilla yritetään selvitä taantumasta. Brittiläisessä taide-elämässä on silti, tai ehkä juuri siksi, uutta potkua nimenomaan kaupallisuuden ja julkisuuden näkökulmasta. Brittiläinen taiteenkerääjä Charles Saatchi lanseeraa BBC2-kanavalle tosi-tv-sarjan, jossa etsitään seuraavan sukupolven huipputaiteilijoita. (Edellisen sukupolven lähestyessä keski-ikää Saatchi siis kääntää katseensa uusiin ja untuvaisiin tulevaisuuden lupauksiin.)

Ohjelmaa varten luotuun taidekouluun kelpuutetaan lopulta vain kuusi kilpailijaa, joista yhdelle Saatchi on varannut paikan kuratoimastaan näyttelystä Pietarin Talvipalatsissa, Eremitaasissa. Saatchi on ainakin ymmärtänyt medianäkyvyyden merkityksen. (Myös kotimainen taidemarkkinoiden tutkija fil.tri Pauliina Laitinen-Laiho toteaa taiteilijan brändäytymistä esittelevillä verkkosivuillaan, että ”häly on kansainvälinen tapa saada huomiota.”) On kiinnostavaa seurata, miten tällainen alusta asti tehokkaasti tuotteistettu ja markkinoitu taiteilijuus sitten tulee toimimaan.  

Brändi on pop!

Pop-taiteen ja kaupallisuuden suhde on fokuksessa myös ensi syksynä, kun Tate Modern järjestää Pop Life: Art in a Material World -näyttelyn, jossa pop-taidetta ja sen tiettyjä avaintaiteilijoita lähestytään brändäämisen, myynnin edistämisen ja markkinointistrategioiden näkökulmasta. Sold Out -taiteilijoita ovat mm. Andy Warhol, Jeff Koons, Takashi Murakami ja Damien Hirst, joista Suomessa ovat olleet esillä kaikki muut paitsi viimeksi mainittu. Näyttelystä luvataan kokonaisuutta, jossa ohitetaan visuaalisen pinta ja pureudutaan syvemmälle, taiteen ja markkinatalouden jännittävään suhteeseen.

yorkshireterriersJeff Koons, Yorkshireterriers, 1991.Tate-Modern, Pop Life: Art in a Material World. © Jeff Koons

Pop Life -taiteilijoista Jeff Koons nähtiin Suomessa ensimmäistä kertaa jo vuonna 1990. Koons luennoi Kuvataideakatemiassa, ja hänen tuotantoaan oli nähtävillä Ateneumissa, 80-luvun amerikkalaisen taiteen kattauksessa. Tähden toinen esiintyminen Helsingin Kaupungin taidemuseossa, Tennispalatsissa, 2005, osuikin sitten nousukauden keskiöön, tilanteeseen, jossa “Jeff Koonsin teosten hintoja alettiin nostattaa tarkoituksella, koska sisäpiiri tiesi tulevista isoista museonäyttelyistä.” (Taloustaito 6.4.2009, Pauliina Laitinen-Laiho).

Mielestäni kiinnostavaa on se, että kun poptaiteen komeetan ensimmäinen vierailu hieman myöhästyi ja vähän lässähti laman alkuun, niin toinen tuleminen olikin sitten täysosuma, nimenomaan talouskasvun trendejä seuraten. Koonsista oli tullut supertähti...

Pop Life: Art in a Material World, Tate Modern, Lontoo, 1.10.2009–17.1.2010

(koko artikkeli Taide-lehdessä 3/2009)


Keskustelun edellytyksistä

Silja Rantanen

Louis Mallen elokuvassa Ilta Andrén kanssa (1980) kaksi miestä keskustelee newyorkilaisessa ravintolassa läpi koko elokuvan. Elokuva kestää suunnilleen yhtä kauan kuin normaali ravintola-ateria, joten kokemus on reaaliaikainen. Tapahtumat ovat katsojan ennakoitavissa, koska jokainen on itse kokenut ravintola-aterian kulun ja tietää, koska lähestytään jälkiruokaa tai loppua. Mutta ennen kaikkea kiinnittyy huomio puheen määrään.

Puoleentoista tuntiin mahtuu tekstiä hirvittävän paljon. Jos yhtä konekirjoitettua tekstisivua vastaa noin kolmesta neljään minuuttia puhetta, elokuvan vuoropuhelu auki kirjoitettuna on vähintään kolmenkymmenen sivun mittainen. Henkilöt, Wally ja André, eivät pidä puheessaan juuri taukoja. Aluksi kamera seuraa Wallya, joka kävelee pitkin katuja ravintolaan, ja lopuksi hän ajaa taksilla sieltä kotiin. Pieniä katkoksia syntyy siitä, että tarjoilija tuo pöytään uuden ruokalajin.

Elokuvan alkujaksossa Wallyn kävellessä kadulla kuullaan hänen esittäytyvän. Käy ilmi, ettei hän lainkaan haluaisi mennä ravintolaan illalliselle, jolle André on hänet kutsunut. Wallyn muotokuva alkaa hahmottua. Hän sanoo, että oli kymmenvuotiaana aristokraatti, ajoi taksilla ja täytti elämänsä musiikilla ja taiteella. Mutta nyt sen sijaan hän on yksi New Yorkin vaikeassa kilpailutilanteessa kamppailevista luovista ihmisistä, epäonninen teatteriohjaaja, josta on ensin tullut näyttelijä ja sitten työtön.

Tyttöystävä tai puoliso Debby käy kolmena iltana viikossa tarjoilemassa, koska “jonkunhan on tehtävä työtä”. Sen päivän aamuna, jonka iltaa elokuva kuvaa, Wally on noussut ylös kymmeneltä, ostanut kirjekuoria, käynyt kopiolaitoksella ja vihdoin viiden aikaan postissa. Ja nyt hän on matkalla tapaamiseen, johon ei oikeastaan haluaisi mennä. Wally päättää selviytyä illasta esittämällä koko ajan kysymyksiä.

Andre

Wallyn ja Andrén suhde on merkillinen. Käy heti ilmi, että he eivät ole olleet toistensa kanssa pitkään aikaan tekemisissä. Se antaa dramaturgisen syyn syvälliselle ja perusteelliselle puhumiselle. Toisaalta alkaa miettiä, miksi heidän suhteensa on niin epäsymmetrinen. Wally on jo alun perin puolustusasemissa miettiessään strategiaa Andrén kanssa seurusteluun.

Aluksi näyttää, että hän toteuttaa suunnitelmaansa kirjaimellisesti ja kyselee kyselemisen vuoksi tai välttyäkseen kertomasta avoimesti omasta tilanteestaan. Pian hänen kysymyksensä alkavat kuitenkin muuttua aidoiksi. Lopulta hänen viileä asenteensa murtuu, koska Andrén mielipiteet herättävät hänessä vastustamattoman halun väittää vastaan. Ja niin hän päätyy tosiaan sanomaan mitä ajattelee, mutta tuloksena ei ole riita...

Ravintolaillan ja  paneelikeskustelun ero


Ehdin miettiä pitkän aikaa, miksi Andrén ja Wallyn keskustelu onnistui paremmin kuin mitkään niistä taidekeskusteluista, joissa itse olen ollut läsnä, ennen kuin tajusin, että hehän eivät ole olemassa. Ilta Andrén kanssa on mielikuvitusta. Sitä ei ole koskaan ollut. Kuitenkin jatkoin sen vertaamista kaikkiin niihin keskusteluihin, jotka ovat olemassa ja joissa olen ollut mukana puhujana tai kuulijana.

Vertailun tulos oli selvä. Andrén ja Wallyn ravintolailta oli antoisampi kuin yksikään kokemani ravintolailta. Ravintolaillat ovat ravintolailtoja. Ne eivät parane loppua kohti. Silti ymmärrän periaatteessa, mitä niiltä odotetaan. Tove Jansson kertoo kirjassa Kuvanveistäjän tytär, että hänen isänsä ymmärsi spontaaniuden merkityksen taiteilijoiden keskusteluille niin hyvin, että vieraita ei koskaan kutsuttu varta vasten kotiin vaan Faffan Jansson lähti kaupungille tarkoituksessa törmätä heihin. Yleensä hän onnistuikin. Mutta eivät keskustelut ateljeessa aamuyöstä silti koskeneet sen kummempaa kuin ketä oli suosittu missäkin palkintojen jaossa. 

Jokainen, joka on osallistunut luentotilaisuuksiin, tuntee sen toiveiden paineen, joka niiden jälkeisiin keskustelutilanteisiin kohdistuu. Kaikki tietävät myös, etteivät toiveet lähes koskaan täyty. Sen, mitä näissä tilaisuuksissa saattaisi tapahtua ja sen välillä, mitä niissä loppujen lopuksi todella tapahtuu, vallitsee huikea epäsuhta...

(koko artikkeli Taide-lehdessä 3/2009) 

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä