Tulosta sivuKritiikit 3-09

9.6.2009 11.44

Energiset diskonuoret osaavat myös viimeistellä

NyrhinenTampereen ammattikorkeakoulusta tänä keväänä valmistuneet kuvataiteilijat vaikuttavat hyväntuuliselta kaveriporukalta. He bailaavat t-paitansa hiessä yhden elämänvaiheen päättymistä.
Diskurssidisko, Tampereen ammattikorkeakoulun kuvataiteen opiskelijoiden lopputyönäyttely
Taidekeskus Mältinranta 9.5.–26.5.2009
TR1 16.5.–7.6.2009


Tampereen ammattikorkeakoulusta tänä keväänä valmistuneet kuvataiteilijat vaikuttavat hyväntuuliselta kaveriporukalta. He bailaavat t-paitansa hiessä yhden elämänvaiheen päättymistä. He jakavat sopuisan oloisesti kahden näyttelypaikan tilat ja esittäytyvät hyvin toimitetun näyttelykirjan kansien välissä toinen toistaan sympaattisempina. Toki synkistelyprosenttikin täyttyy ja yksi taiteilijoista ilmoittaa ennenaikaisesti kuolemastaan, mutta perusvire säilyy optimistisena.

Osaston johtajan Minna Suoniemen tavoin oppilaat osaavat käyttää liikkuvaa kuvaa monipuolisesti arjen ja fantasian kuvaamiseen, mittakaavaa, draaman kaaria ja hidastusapparaattia vaihtelevasti hyödyntäen.

Taiteilijat on koulutettu avaamaan hengentuotteidensa tarkoitusperiä. Yksi ainoa Nimetön mahtuu joukkoon, ja sekin Teemu Räsäsen moxmäkelämäinen löydetty paperipala, joka muistuttaa, että myös urheilun maailmassa on takana paljon teoriaa, joka jää tavallisilta pulliaisilta tajuamatta.

Portfoliot on aseteltu levollisiin lukunurkkauksiin ja houkuttelevat ystävällisesti kaivamaan lisää tietoja tekijöistä.

Nyrhinen
Näkymä Galleria Rajatilasta
Ohjaavan opettajan sormenjäljet voi puhaltaa esiin monien teosten pinnalta, mutta löydöt ovat pääosin positiivisia, kuten Ville Makkosen tehokkaasti fantasiajaksotetussa filmissä Uneton Awesometownissa. Tietokonepelien maailmaan juuttumista ja parisuhteen arkea yhdistelevässä työssä Anssi Kasitonnin arvaa takapiruksi jo ennen lopputekstejä.

Sanni Seppä vie TR1:n huomiopisteet. Jollain ilveellä taiteilija saa houkuteltua ryömimään kuutionmalliseen laatikkoon ahdasta "synnytyskanavaa" pitkin. Sisällä on yllättävän mukavaa, kuin satukirjassa. Kavala taidemaailma ei tunnu saastuttavan paperinukkemaisten seinäkuvien, piirrosten ja myös videoluupissa virtaavan luovuuden herkkyyttä. Yleisön lattianrajassa kömpimisiä seuratessa näyttelynvalvojilla mahtaa olla hauskaa. Mutta ulos tullessa ainakin tämä katsoja oli vallan uudestisyntynyt.

Nahkatakkinen koira ja kauhea maaseutu


Mältinrannassa bileet jatkuvat maalauspainotteisina. Liina Mäki-Patola edustaa ekspressiivistä, suuren mittakaavan itseilmaisua, Kaisa Kirsikka kiinnittää huomion naisten kasvoihin ja teosnimissä bailauskulttuurin näennäisen kevytmieliseen ulkonäkö- ja pokausläppään.

Vaikka Suomi pursuaa Heli Ryhäsen ja Kimmo Schroderuksen jäljiltä koneommellen muokattuja olioita, Johanna Havimäki on onnistunut kehittämään omannäköisensä tavan kierrättää ja työstää vanhoja nahkatakkeja ja turkiksia ja luoda niistä sympaattisesti jurottavia "hauveleita".

Mältinrannan kruunuiksi nousevat Jenni Lahtisen pienet akvarelliryhmät. Lahtinen tarjoaa Kantokylässään seinällisen outoja tarinoita. Olohuoneen tapetin pikkusievä piperrys vaihtuu etualan perhepotretissa valkoisten silmäaukkojen tuijotukseksi. Syrjäseudun omalakisessa maailmassa pieni on yhtä aikaa kaunista ja hirveää.

Tiina Nyrhinen

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä