Tulosta sivuKritiikit 3-09

9.6.2009 15.44

Ovatko toisenlaiset kuin toisenlaiset jotenkin samanlaisia?

Copper-puukottaja
Väliin tuntuu siltä, että kuolleella hevosella on vähän liian helppo ratsastaa, kun ei muutakaan keksi.
Luontoa ja luonnotonta, 15.5.–30.8.2009 ja Horror vacui, 15.5.–9.8.2009
Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki


Väliin tuntuu siltä, että kuolleella hevosella on vähän liian helppo ratsastaa, kun ei muutakaan keksi. Juuri kun olimme toipuneet siitä, että Kiasman johtaja Berndt Arell aloitti vihollista vailla olevan ristiretken taide-elämän vasemmistolaista hegemoniaa vastaan, saamme nähdä hänen luotsaamassaan museossa, miten kaksi feministisen taidepuheen pioneeriamme, Marja-Terttu Kivirinta ja Leena-Maija Rossi aloittivat oman anakronistisen ristiretkensä ”toisenlaisen” miestaiteen puolesta.

Heidän kuratoimassaan miesnäyttelyssä Luontoa ja luonnotonta on mukana yhdeksän miestaiteilijaa: Jan-Erik Andersson, Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger, Jukka Korkeila, Jouni Kujansuu, Pekka Niskanen, Harri Pälviranta, Kari Soinio ja Viggo Wallensköld – ”kaikki näyttelyn taiteilijat ovat siis sukupuolen jonkinasteisia toisintekijöitä”, kuten Rossi näyttelyjulkaisun johdannossa kirjoittaa.

Tätä toisintekijyyttä on suoraan sanoen vähän vaikea enää ymmärtää. Eikö näiden taiteilijoiden tuotanto ole juuri sitä nykytaiteen hegemoniallista ydintä, johon tutustumisen aloitimme jo aikansa perusteoksesta, sattumoisin juuri Kivirinnan ja Rossin kirjoittamasta kirjasta Koko hajanainen kuva (WSOY 1991), johon kirjattiin 1980-luvun kaanon, jossa muun muassa perinteisten sukupuoliroolien murtaminen aloitettiin.

Soinio
Kari Soinio, Sarjasta Miksi pojat eivät leiki nukeilla? 1992.
Tätä samaa toisintekijyyttä ovat sittemmin tukeneet – vain yhden esimerkin mainitakseni – Helsingin kaupungin taidemuseon ostoista vastaavat henkilöt, joiden käytössä on ollut yksi Suomen suurimmista vuosittaisista taiteenostopoteista. Esimerkiksi museon amanuenssien Jari Björklövin ja Pessi Raution taidemakua on tuskin voinut pitää kovinkaan suopeana keski-ikäiselle heteroäijätaiteelle.

Tuntuu vähän siltä, ettei sitä vihollista yksinkertaisesti enää ole. Tosin sitä sitten kehitellään tarvittaessa. Rossikin kirjoittaa, että ”sitä vastoin ’äijyys’ on 2000-luvun mediakulttuurin tuella kokenut todellisen renessanssin, ja siihen liitetään selvästi positiivisia, miehiä ja miestenvälistä veljeyttä vahvistavia merkityksiä”. Uskoisikohan tuota? Ainakaan taiteen kentän osalta en usko.

Haanpera
Jari Haanperä, BANG! lyhytfilmi, 2006.
Mutta parhaiten vihollisen saa tietenkin konstruoitua tekemällä toisenlaisten miesten näyttelyn viereen toisenlaisten miesten näyttelyn. Ja näinhän Kiasmassa sitten tehtiin. Intendentti Arja Millerin ja amanuenssi Satu Metsolan kuratoimassa miesnäyttelyssä Horror vacui ei tarvita kuin kolme taiteilijaa, koska Marcus Copper, Kimmo Schroderus ja Jari Haanperä ovat sen verran herooisia ja isoeleisiä ja ehkä sitten myöskin vähän suuruudenhullujakin, niin kuin kunnon äijien pitääkin olla, että he täyttävät tilaa uskottavasti vähän pienemmälläkin porukalla.

Mutta onneksi konteksti ei aina sanele ihan kokonaan sitä, miten taidetta katsotaan tai voidaan katsoa. Kiasman näyttelyiden taiteenulkoinen asetelmallisuus ärsytti ensin suunnattomasti, mutta kyllä se sitten myös onneksi unohtui. Horror vacuin osalta unohtui myös tuo vähän keinotekoinen teema, sillä eiväthän näyttelyn taiteilijat kuraattoreiden huutoihin vastaa.

Horror vacui
, tyhjän tilan kammo, on ilmaisu, jolla taiteessa tarkoitetaan yleensä sitä esimerkiksi monelle etniselle traditiolle että myös monelle outsider-taiteen suuntaukselle ominaista taipumusta täyttää kokonaan tarjolla oleva kulloinenkin tila – esimerkiksi paperiarkki tai seinä – pienillä yksityiskohdilla. Eivät nämä taiteilijat ole itse asiassa lainkaan sellaisia. He osaavat käyttää tilaa ja mittasuhteita hyväkseen, mutta eivät suinkaan ”täytä tilaa klaustrofobisiin mittasuhteisiin asti”, kuten tiedotuksessa mainostetaan. Mutta näitä teemojahan pitää keksiä ja niille nimiä, vuodesta toiseen.

Mutta kuten totesin, taide alkoi toimia myös ihan itsenään. Mikään edellä esittämistäni motkotuksistani ei poista sitä, että hyvää taidetta on jälleen tarjolla. Ja kyllähän Kivirinnan ja Rossin valitsemien taiteilijoiden kautta tulee miettineeksi maailman sukupuolittamista, sukupuolten representaatioita ja omaa äijyyttäänkin.

Muistelin esimerkiksi sitäkin hetkeä, kun sanoin muutama viikko sitten Kuvataideakatemian kuvanveiston osastoseminaarissa tänä vuonna valmistuvalle Antti Juhani Ahoselle, että ”sä taidat olla tän laitoksen äijä”. Mitähän minä sillä tarkoitin? Ja miten Ahonen sen tulkitsi? Tai ne naiset?

Otso Kantokorpi

Palaa otsikoihin | 2 Kommenttia | Kommentoi



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä