Tulosta sivuKritiikit 3-09

9.6.2009 15.44

Ovatko toisenlaiset kuin toisenlaiset jotenkin samanlaisia?

Copper-puukottaja
Väliin tuntuu siltä, että kuolleella hevosella on vähän liian helppo ratsastaa, kun ei muutakaan keksi.
Luontoa ja luonnotonta, 15.5.–30.8.2009 ja Horror vacui, 15.5.–9.8.2009
Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki


Väliin tuntuu siltä, että kuolleella hevosella on vähän liian helppo ratsastaa, kun ei muutakaan keksi. Juuri kun olimme toipuneet siitä, että Kiasman johtaja Berndt Arell aloitti vihollista vailla olevan ristiretken taide-elämän vasemmistolaista hegemoniaa vastaan, saamme nähdä hänen luotsaamassaan museossa, miten kaksi feministisen taidepuheen pioneeriamme, Marja-Terttu Kivirinta ja Leena-Maija Rossi aloittivat oman anakronistisen ristiretkensä ”toisenlaisen” miestaiteen puolesta.

Heidän kuratoimassaan miesnäyttelyssä Luontoa ja luonnotonta on mukana yhdeksän miestaiteilijaa: Jan-Erik Andersson, Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger, Jukka Korkeila, Jouni Kujansuu, Pekka Niskanen, Harri Pälviranta, Kari Soinio ja Viggo Wallensköld – ”kaikki näyttelyn taiteilijat ovat siis sukupuolen jonkinasteisia toisintekijöitä”, kuten Rossi näyttelyjulkaisun johdannossa kirjoittaa.

Tätä toisintekijyyttä on suoraan sanoen vähän vaikea enää ymmärtää. Eikö näiden taiteilijoiden tuotanto ole juuri sitä nykytaiteen hegemoniallista ydintä, johon tutustumisen aloitimme jo aikansa perusteoksesta, sattumoisin juuri Kivirinnan ja Rossin kirjoittamasta kirjasta Koko hajanainen kuva (WSOY 1991), johon kirjattiin 1980-luvun kaanon, jossa muun muassa perinteisten sukupuoliroolien murtaminen aloitettiin.

Soinio
Kari Soinio, Sarjasta Miksi pojat eivät leiki nukeilla? 1992.
Tätä samaa toisintekijyyttä ovat sittemmin tukeneet – vain yhden esimerkin mainitakseni – Helsingin kaupungin taidemuseon ostoista vastaavat henkilöt, joiden käytössä on ollut yksi Suomen suurimmista vuosittaisista taiteenostopoteista. Esimerkiksi museon amanuenssien Jari Björklövin ja Pessi Raution taidemakua on tuskin voinut pitää kovinkaan suopeana keski-ikäiselle heteroäijätaiteelle.

Tuntuu vähän siltä, ettei sitä vihollista yksinkertaisesti enää ole. Tosin sitä sitten kehitellään tarvittaessa. Rossikin kirjoittaa, että ”sitä vastoin ’äijyys’ on 2000-luvun mediakulttuurin tuella kokenut todellisen renessanssin, ja siihen liitetään selvästi positiivisia, miehiä ja miestenvälistä veljeyttä vahvistavia merkityksiä”. Uskoisikohan tuota? Ainakaan taiteen kentän osalta en usko.

Haanpera
Jari Haanperä, BANG! lyhytfilmi, 2006.
Mutta parhaiten vihollisen saa tietenkin konstruoitua tekemällä toisenlaisten miesten näyttelyn viereen toisenlaisten miesten näyttelyn. Ja näinhän Kiasmassa sitten tehtiin. Intendentti Arja Millerin ja amanuenssi Satu Metsolan kuratoimassa miesnäyttelyssä Horror vacui ei tarvita kuin kolme taiteilijaa, koska Marcus Copper, Kimmo Schroderus ja Jari Haanperä ovat sen verran herooisia ja isoeleisiä ja ehkä sitten myöskin vähän suuruudenhullujakin, niin kuin kunnon äijien pitääkin olla, että he täyttävät tilaa uskottavasti vähän pienemmälläkin porukalla.

Mutta onneksi konteksti ei aina sanele ihan kokonaan sitä, miten taidetta katsotaan tai voidaan katsoa. Kiasman näyttelyiden taiteenulkoinen asetelmallisuus ärsytti ensin suunnattomasti, mutta kyllä se sitten myös onneksi unohtui. Horror vacuin osalta unohtui myös tuo vähän keinotekoinen teema, sillä eiväthän näyttelyn taiteilijat kuraattoreiden huutoihin vastaa.

Horror vacui
, tyhjän tilan kammo, on ilmaisu, jolla taiteessa tarkoitetaan yleensä sitä esimerkiksi monelle etniselle traditiolle että myös monelle outsider-taiteen suuntaukselle ominaista taipumusta täyttää kokonaan tarjolla oleva kulloinenkin tila – esimerkiksi paperiarkki tai seinä – pienillä yksityiskohdilla. Eivät nämä taiteilijat ole itse asiassa lainkaan sellaisia. He osaavat käyttää tilaa ja mittasuhteita hyväkseen, mutta eivät suinkaan ”täytä tilaa klaustrofobisiin mittasuhteisiin asti”, kuten tiedotuksessa mainostetaan. Mutta näitä teemojahan pitää keksiä ja niille nimiä, vuodesta toiseen.

Mutta kuten totesin, taide alkoi toimia myös ihan itsenään. Mikään edellä esittämistäni motkotuksistani ei poista sitä, että hyvää taidetta on jälleen tarjolla. Ja kyllähän Kivirinnan ja Rossin valitsemien taiteilijoiden kautta tulee miettineeksi maailman sukupuolittamista, sukupuolten representaatioita ja omaa äijyyttäänkin.

Muistelin esimerkiksi sitäkin hetkeä, kun sanoin muutama viikko sitten Kuvataideakatemian kuvanveiston osastoseminaarissa tänä vuonna valmistuvalle Antti Juhani Ahoselle, että ”sä taidat olla tän laitoksen äijä”. Mitähän minä sillä tarkoitin? Ja miten Ahonen sen tulkitsi? Tai ne naiset?

Otso Kantokorpi

Palaa otsikoihin | 2 Kommenttia | Kommentoi

21.8.2009 3.00
Markku Laitinen.
Taiteilijan selkeä vihollinen löytyy toisesta taiteilijasta joka koetaan itseään lahjakkaammaksi.
Otso Kantokorpi otti esille hyvin tärkeän asian, taiteilijoiden vihollisen etsimisen. Ainakin itse huippulahjakkaana taiteen tekijänä olen huomannut miten huippulahjakkaasta taiteilijasta tehdään keskinkertaisten taiteilijoiden toimesta vihollinen jota vastaan hyökätään vuodesta toiseen jopa laittomin keinoin. Itse koin tämän jo opiskeluaikana, taidekoulussa jonka kävin järjestettiin minua vastaan jopa laittomia kokouksia, joissa minun urani on yritetty tuhota rikollisin ja laittomin keinoin.

Olen vuosikausia yrittänyt saada itselleni minun lakisääteiset oikeuteni palautettua, pyytämällä niitä henkilökohtaisesti kaikilta oikeuksiani polkeneilta. Samoin olen pyytänyt niitä myös viranomaisteitä, sekä tehnyt myös asiasta usealle nettipalstalle julkisia pyyntöjä lakisääteisten oikeuksieni saamiseksi.

Tästä huolimatta nämä taidealalla olevat raukkamaiset pelkurit eivät ole oikeuksiani palauttaneet, vaan ovat jatkaneet minun urani tuhoamisyrityksiä koska olen rohjennut oikeuksiani hakea.

Väitetään että rohkeus on taiteilijan tärkein ominaisuus, tätä korostetaan usein. Miksi siis taidealalla kuitenkin esiintyy niinkin paljon pelkuri- ja raukkamaisuutta, jossa toisen itseään lahjakkaampien ura yritetään tuhota jopa rikollisin ja laittomin keinoin?

Johtuuko tämä siitä että koko virallisen taide-eliitinkin oma rohkeus, ei olekaan muuta kuin raukkamaista pelkuruutta. Tämänhän voimme hyvin todeta taidealan käytännöistä.

Esimerkiksi taidemaalariliitto joka esittää olevansa maanlaajuinen taidemaalareiden ammattijärjestö, toimii samalla raukkamaisella asenteella kuin pahimmatkin raukkamaisuuden puolustajat.

Pelkuri- ja raukkamaisuushan lähtee usein siitä että haluaa itselleen enemmän kuin on valmis antamaan muille. Eli ei haluta antaa muille niitä oikeuksia, jotka kuitenkin itselleenkin vaatii.

Taidemaalariliitossa, toisin kuin muissa ammattijärjestöissä, joutuu hakemaan jäseneksi syrjivän ja jopa perustuslaissa määritellyn yhdenvertaisuuslain vastaisen hakumenettelyn kautta.

Taidemaalariliittoon pääsee ensin myös vain kokelasjäseneksi, jolla ei ole äänioikeutta omalla ammattialallaan. Varsinaiseksi jäseneksi pääsee vasta sitten kun mielipiteet ovat sisäpiirin hengen mukaisia.

Näin ollen maamme demokratiasta huolimatta meillä on taidealalla ammattijärjestö joka ei toimi maamme demokratian sääntöjen mukaisesti. Vaan siellä poljetaan raskaasti taiteilijoiden niitä oikeuksia jotka ovat kunnossa muissa vastaavissa ammattijärjestöissä.

Koko systeemi perustuu vain pelkuruuteen siitä ettei ne omat sisäpiirin lahjakkuudet olekaan sitä mitä pitäisi olla. Valta pidetään demokratian vastaisesti hallussa, aivan kuin banaanivaltioiden diktaattoritkin.

Mikä muu voisikaan olla systeemin takana, kuin suunnaton pelkuruus. Ei haluta antaa muille taiteilijoille samoja oikeuksia vaikuttaa alalla, kuin vaatii itselleen. Pahempaa pelkuruutta tuskin on olemassakaan.

Nyt taidemaalariliiton olisi ensisijassa muutettava käytäntönsä vastaamaan todellisen ammattijärjestön toimintaa ja muuttaa systeeminsä maamme demokratian mukaisiksi. Kaikille taidealalle kouluttautuneille tai alalla toimiville pitäisi antaa vapaa pääsy liittoon ja kokelasjäsenyys ilman äänioikeutta, pitäisi poistaa välittömästi.

Kun taidealan sisäpiirin valta perustuu pelkästään demokratian vastaiseen toimintaan ja täydelliseen pelkurimaisuuteen, niin taiteilijalle vaadittavaa rohkeuden edellytystä ei voi olla kenelläkään nykyisellä valtaa pitävällä taidealan sisäpiiriläisellä.

Todellinen rohkeus perustuu siihen että uskaltaa antaa samat oikeudet ja mahdollisuudet vaikuttaa omalla ammattialallaan myös muille taiteilijoille. Oikea demokratia perustuu yhdenvertaisuuteen ja siihen että kaikilla on tasavertaiset mahdollisuudet vaikuttaa valitsemallaan uralla.

Taidealan ajastaan jäljessä oleva systeemi on näivettänyt taidealan lähes kokonaan. Uudistuksia ei haluta tehdä oman valtansa menettämisen johdosta.

Nyt haastaisin lopuksi kaikki taidealan sisäpiirin pelkurit, ajamaan taidealalle todellista demokratiaa. Kerran liittoon hakeneena ja selkeän syrjinnän ja perustuslaissa määritellyn yhdenvertaisuuslain vastaisesti hylätyksi tulleena. Haastan koko virallisen sisäpiirin, laitan rohkeasti peliin omat ideani, lahjakkuuteni ja teokseni. Kuka teistä sisäpiirin pelkureista uskaltaa lyödä oman ammattitaitonsa ja lahjakkuutensa minun vastaan avoimesti.

Eli kun syrjitte minua hakumenettelyssä ja toimitte jopa perustuslakia vastaan salatuilla päätöksillänne, sekä osa taidemaalariliiton sisäpiiriläisistä on järjestänyt jopa laittomia kokouksia minua vastaan tuhotakseen urani. Niin kenellä teistä on rohkeutta tehdä se omalla nimellään avoimesti ja laittaa teoksensa minun teoksiani vastaan.

Uskon jo etukäteen ettei kenelläkään teillä ole siihen rohkeutta. Ainoa rohkeus mitä teillä on, on lainvastaisesti polkea minun lakisääteisiä oikeuksiani raukkamaisesti.

Haaste koskee kaikkia niitä taiteilijoita jotka ovat olleet järjestämässä minua vastaan laittomia kokouksia, sekä niitä jotka syrjivät minua 2005 syksyn liittoon haussa. Samoin haaste koskee myös jokaista taiteilijaa joka kannattaa nykyistä demokratian vastaista järjestelmää.

Mnulla rohkeus ja uskallus kyllä riittää, koska minun uskoni omiin kykyihini on täydellinen, siksipä minun ei ole ollut tarve polkea kenenkään toisen taiteilijan lakisääteisiä oikeuksia.



22.11.2009 23.36
Halloota
Ei kommentteja
Miksi kukkaan ei kommentoi? Täytty olla tosi hottia taide horroria kun kukaan ei jaksa kommentoida.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä