Tulosta sivuKritiikit 3-09

10.6.2009 10.55

Pysähtyneet hetket, pirstoutuneet tilat – de Chirico

L'Enigme-d'un-jourGiorgio de Chirico (1888–1978) oli surrealisti jo 1910-luvulla, jolloin kubismi hallitsi Ranskan avantgarde-taidetta ja surrealismi oli vasta tulossa.
Giorgio de Chiricon näyttely La fabrique des rêves, Musée d’art moderne, Pariisi 13.2.–24.5.2009

Giorgio de Chirico (1888–1978) oli surrealisti jo 1910-luvulla, jolloin kubismi hallitsi Ranskan avantgarde-taidetta ja surrealismi oli vasta tulossa. Hän oli painostavien maisemien ja vieraantumisen maalari, jonka kuvasi viileästi niin nimettömien kaupunkien painostavaa valoa kuin kasvottomien mallinukkejen mekanisoitunutta kanssakäymistä. Lopulta taiteilija otti etäisyyttä omaan tuotantoonsa ja alkoi esittää sitä takautumin.

Maisemat


Uransa alkuvaiheessa 1910- ja 1920-luvuilla de Chirico maalasi kaupunkinäkyjä ja sisätiloja, joita runoilija Guillaume Apollinaire kutsui ”metafyysisiksi maisemiksi”. Hänen tunnetuimmat teoksensa kuten L’énigme de l’heure (Hetken arvoitus, 1911) ja Piazza d’Italia (Italialainen aukio, 1913) kuvaavat melankolisia, nimettömiä kaupunkeja, joiden tyhjiä aukioita paahtaa raastava aurinko. Se heittää pitkät varjot.

Tasaiset väripinnat korostavat pysähtyneisyyttä – näissä maisemissa lehtikään ei värähdä. Autiot näyt sitoo yhteen horisontti, jonka yllä kohoaa turkoosinvärinen auringonlaskun taivas. Maisemissa klassiset aiheet yhdistyvät nykyisyyteen, rappeutuneen antiikin elementit moderniin teknologiaan: tehtaisiin, savupiippuihin, majakoihin ja horisontissa kiitävään höyryjunaan, lähdön symboliin.

L'Enigme-d'un-jour
Giorgio de Chirico, Enigme d'un Jour
Näissä ”italialaisiksi mysteereiksi” nimittämissään teoksissa de Chirico on poikkeuksetta rikkonut mittakaavan ja perspektiivin niin, että arkkitehtonista maisemaa katsotaan kuin ruumiista irtautunein silmin. Teosten valo paljastaa järjenvastaisen ja tiedostamattoman unen, se tuo julki maiseman arvoituksen itsensä.

Sisätilat


Maisemien ohella de Chirico maalasi tuotantonsa alkuvaiheessa sisätiloja. Ne esittävät arvoituksellisia huoneita, joissa kuvatilan jakavat osiin lukuisat eri tasot, maalaukset maalauksissa, samoin kuin valokuvamaisen hyperrealistisesti kuvatut arkiesineet: leivonnaiset, hedelmät, kartat, kehikot ja kaavat, kubistiset mallinuket ja antiikin marmoriset veistospäät. De Chirico kuvaa koneihmisiä, hybridejä, jotka heijastavat ajan koneromantiikkaa mutta myös kritisoivat kasvotonta teknologiaa.

Kuvien esineet eivät oikeastaan näytä mitään. Ennemminkin ne ovat pintoja, jotka luovat maalauksiin useita tasoja. Perspektiivistä, sen hajoamisesta ja näin syntyvästä tilojen mahdottomuudesta tulee teosten aihe.

Melankoliset vaikutelmat tuovat kiinnostavasti mieleen vanitas-kuvatyypin: klassiset antiikin veistokset rinnastuvat banaaniterttujen nopeaan pilaantumiseen ja katoavuuteen: ikuisuus kohtaa ajan. De Chirico näyttää osoittavan, että ”arvoituksellisuus” onkin hetkessä, ja jo tämänpuoleisessa. Teosten särkyneet tilat ja niiden epäloogisuus luovat oudon unimaailman, jossa katsoja joutuu etsimään paikkaansa todellisuuden ja epätoden välistä. Samoihin aikoihin de Chirico alkoi luodata sisintään ja kuvata marmoriin kovettuneita katkerakatseisia omakuvia.

Uusinta


1930-luvulta lähtien hänen tuotantonsa koki merkillisen käänteen: de Chirico ryhtyi kopioimaan omia teoksiaan. Aiemmin hän kuvasi limittäisten tasojen leikkiä ja maalauksia maalauksissa – nyt hän alkoi tuottaa maalauksia maalauksista, mikä tarkoitti sekä vanhojen elementtien hyödyntämistä että uusien versioiden laatimista vanhoista maalauksista. Alkuaikojen surrealististen maisemien liikkumattomuus siirtyi de Chiricon maalaamisen eleeseen.

Vuosina 1938–1973 de Chirico tuotti siis eräänlaista metataidetta, ja hänen viimeinen, joskin ajallisesti pisin jaksonsa on nimetty Pariisin näyttelyssä ironisesti Replay. Kriitikko James Thrall Soby kuvasi tätä vaihetta ”luovuuden ehtymiseksi”, taiteilija Robert Motherwell ”kuvalliseksi itsemurhaksi”.

Andy Warholia
de Chiricon uran loppuvaihe sen sijaan miellytti, ja hän totesi, että ”voisi itsekin tehdä samoin”. Omien teostensa uusiotuotannon rinnalla de Chirico käänsi 1940-luvulla katseensa menneeseen myös siinä mielessä, että hän alkoi luoda toisintoja taidehistorian merkkiteoksista. Näiden ohella hän laati omakuvia historiallisissa asuissa.

Autoportrait-CHIRICO
Giorgio de Chirico, Omakuva
Uusintakausi herättää mielenkiintoisia filosofisia kysymyksiä: ovatko teokset kopioita tai jopa väärennöksiä? Mitä voidaan kutsua alkuperäisiksi teoksiksi ja millainen on taiteilijan oikeus omiin ideoihinsa?
Kyse ei kuitenkaan ollut täydellisistä kopioista, sillä uusissa versioissa de Chirico muunteli aiempien värejä – turkoosit taivaat muuttuivat nyt keltaisiksi ja vihreiksi. Hän lisäsi teoksiin myös uusia kuvaelementtejä, maalasi lopulta synteesejä entisistä teemoistaan ja 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa liitti teoksiinsa ajan psykedeliaa heijastelevan sarjakuvamaisen kuun ja auringon. Auringonlaskun tunnelma oli käsin kosketeltava, yö lähestyi.

Tilan ja ajan kuvia


Muiden surrealistien tavoin de Chirico sai vaikutteita sekä filosofiasta että taiteen historiasta. Nuoruusvuosinaan hän kiinnostui 1800-luvun saksalaisesta ajattelusta ja erityisesti Nietzschestä, jonka antihumanismi ja antirationalismi, eli pyrkimys kyseenalaistaa ihmisjärki tiedon lähteenä jättivät de Chiricoon jäljen. Hänen maalaustaiteensa sai vaikutteita saksalaisesta romantiikan ajan taiteesta ja 1800-luvun loppupuolen symbolismista, varsinkin sveitsiläisen Arnold Böcklinin tuotannosta.

Näyttää siltä, että de Chiricon tuotannon huippuhetket ajoittuvat kiistatta 1910-luvulle. Tuolloin hän tapasi Pariisissa kirjailijoita ja kuvataiteilijoita: fauvisteja, kubisteja, varhaisia surrealisteja ja symbolisteja. Elämänsä aikana hän liikkui jatkuvasti Ranskan ja Italian – Milanon, Rooman ja Firenzen – välillä. Tästä huolimatta italialainen futurismi ei vaikuttanut suoraan hänen maalauksiinsa. Siinä missä futuristit halusivat ilmaista liikettä, vauhtia ja energiaa ja yhdistivät monistuvin muodoin sisä- ja ulkopuolen, de Chirico pysäytti teoksissaan ajan ja samalla pirstoi perspektiiviratkaisuillaan tilan.

Ensimmäinen maailmansota hajotti Eurooppaa. Tekniikan uudet ilmiöt, radio, valokuva, elokuva ja futurismin ylistämät uudet matkustusmuodot, tuottivat ajatusten ja tavaroiden yhä nopeampaa liikettä ja repivät rikki totutun maailmanjärjestyksen. Tästä irrallisuuden tunteesta katsoja voi kokea aavistuksen de Chiricon jähmettyneiden näkyjen edessä.

Martta Heikkilä

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä