Tulosta sivuPääkirjoitus 3-09


Taideliikkeet


Asioin aikoinani paljonkin taidekuljetusliikkeiden kanssa. Aina keväisin oli vaikea saada kuljetuksia, firmat kun ajoivat taidetta  paikasta toiseen päiväkaupalla minuuttiaikataulussa. Silloin, kuten varmaan tänäkin keväänä kymmeniä tonneja taidetta siirtyy taiteilijoiden työhuoneilta Suomeen kesänäyttelyihin ja osa ulkomaille, messuille ja biennaaleihin.
Ja minne taide menee, seuraavaksi sinne siirretään ihmiset: satoja tuhansia tonneja ihmisiä. Staattiseksi joskus mielletyllä kuvataiteella on siis aito kyky liikuttaa ihmistä.

Mutta siis kaikki nämä operaatiot vain sen takia, että jokin pieni tunneliikahdus mahdollisesti syntyisi! Eikö kaiken tämän voisi tehdä tehokkaammin ja nopeammin, vieläpä ekologisemmin? Luulisi, että kehittynyt viestintäteknologia mahdollistaa hyvälaatuisten kuvien välittämisen, painettuna ja sähköisenä, jolloin jokainen voi selata valtaisan määrän kuvia ja valita itselleen parhaiten sopivan taiteen, aina niin halutessaan. 

Mutta näinhän asia ei mene. Kukaan ei osaa valita määrättömästä, koska loputtomassa valikossa ei saata koskaan päästä varmuuteen valinnan parhaudesta. Taiteen luokse meneminen on jo yksi valinta ja päätös, jonka onnellisuudesta ei ole etukäteen varmaa tietoa. Siinä jää tunteineen hetkeksi toisten tekemien valintojen armoille; taiteilija kun joutuu työskennellessään koko ajan tekemään valintoja siitä, mikä hänen mielestään on oleellista. Mahdollisuus toisen ihmisen valintojen kohtaamiseen ja jakamiseen jonkin konkreettisen objektin kautta saa taiteen kohtaamisen tuntumaan odottamisen arvoiselta.

Meneminen katsomaan taidetta on tätä kautta jonkinlainen rituaali, ei niinkään kaukana uskonnollisesta rituaalin rakenteesta: luopumisesta hetkeksi helppoudesta ja suoraviivaisimmasta hyödyllisyydestä, siinä toivossa, että jotakin poikkeuksellista saattaisi tapahtua.

Asia on samaa juurta kuin Mona Lisa. Muistan, kuinka nuorena interrailaajana minua kovin huvitti Louvressa huimaavia taideaarteita pullollaan olevissa huoneissa kyltit, jotka viitoittivat suorimman reitin La Giocondan luokse. Maalauksen ympärillä olikin turistien muuri. Miksi ihmeessä piti matkustaa katsomaan juuri se maalaus, joka on ehkä eniten kaikista maailman maalauksista kopioitu kuviksi?
Nyt ymmärrän paremmin. Varmaankin juuri siksi. Se on jo aito kokemus, että näkee Mona Lisan oikeasti, eikä vain yhtä niistä tuhansista kuvista, joita siitä on julkaistu. Jotain tapahtuu: aisti, mieli ja kokeminen tarkentuvat, kun kohtaaminen on jotensakin reaalisesti ladattu. Hetki ja tunteet vaikuttavat muistettavammalta: vaikka sitten edes pettymyksen tunne. Minulle, kuten kai monelle muullekin, La Giocondan näkeminen kiteytyi sen koon tajuamiseen: ai se on noin pieni.

Jos Mona Lisan näkeminen jää monelle jotakuinkin ainoaksi taidekokemukseksi, ei sitä tarvitse vähätellä. Tulipahan edes kokeiltua tällaistakin kokemisen tapaa. Kokemus kun tosiaan voi olla jotakin muutakin kuin benji-hyppy tai toukkalautasellisen syönti. Alkaakin joskus tuntua siltä, että mitä pienempiä ja hienovaraisempia tunteita osaa kokea, sitä isompi juttu. Mutta jotain reaalista sellainen mielenliike tuntuu vaativan: ihan fyysisenkin siirtymisen toiseen tilaan.

Pessi Rautio

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä