Tulosta sivuArtikkelit 3-11

PekkaProfiili
Pekka Pitkänen. Kuva: Aura Nukari.

Menneisyyttä on helppo käsitellä

Älytismi ja sisustaminen ärsyttävät Pekka Pitkästä

 

Kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen kotitalo, entinen Sofianmäen kansakoulu, katselee ylväänä sipoolaista viljelysmaisemaa.

Tämä on entistä merenpohjaa. Kerran sienimetsässä ollessani löysin tuolta ylempää mäestä muinaisen kivilaiturin. Vähän aikaa siinä istuin ja mietin ajan kulkua. Maiseman suhde menneisyyteen on täällä koko ajan läsnä. Kyllä se on antanut aineksia tekemiseeni, hän myöntää. Täällä on rauha tehdä töitä. Aika ei tule pitkäksi. Puolessa tunnissa ajan kaupunkiin, jos on tarve.


Arkaainen on useimmin toistuva määre, joka mainitaan Pitkäsen teosten yhteydessä. Voimaviivoja on vedetty milloin Etelä-Euroopan kuvanveiston historian kautta aina Afrikkaan asti.

Sieltähän me kaikki olemme lähtöisin. Meillä on tuhansia vuosia vanha estetiikka, ei sitä yhdessä sukupolvessa murreta. Takana on ihmisen oman teknisen osaamisen historia. Tulevaisuutta on vaikea tehdä, siksi on turvallisempaa käsitellä menneisyyttä.

 

Alastonmalleja kansakoulussa

Pekka Pitkänen on Jyväskylän poikia. Koti sijaitsi Kypärämäen kaupunginosassa, joka vielä Pitkäsen lapsuudessa oli lähes maaseutua. Lisää leikkipaikkoja kolmelle veljekselle ja kavereille soi myös läheinen Laajavuori.

Sinne rakennettiin jos jonkinlaista majaa.


Muita lapsuuden ja nuoruuden harrastuksia oli veneily Päijänteellä. Ajasta kertovat majakka-aiheiset teokset.

Ehkä niitä tuli rantamilla katsotuksi. Majakasta tuli symboli, joka merkitsee minulle jonkinlaista opastinta elämänmatkalla. Kuvantekoon sain hyvät eväät kotoa. Isä kannusti piirtämiseen ja oli paras kriitikko, kun jäljensimme taidekirjoja. Kun koulussa muut piirsivät kannuja, minä piirsin alastonmalleja. Parhaat niistä opettaja piti itsellään.


Koulun kuvaamataidon opetus ei innokkaalle piirtäjälle riittänyt. Hän mieli jo varhain Työväenopistoon. Ikäraja, kuusitoista vuotta, ei ollut vielä täyttynyt, kun Pitkänen hiihti opistoon taidemaalari Manu Forsblomin oppilaaksi.

Ei hän minua pois ajanut, kun arveli, että minusta voisi tulla vielä jotakin. En ollut kuin kahdentoista.


P-0066
Musta uurna, pronssi, 2008. Teoskuvat: Pertti Nisonen.

Armeijassa ollessaan Pekka Pitkänen pyrki Taideteolliseen oppilaitokseen. Tiedon saaminen sisäänpääsystä oli työn takana.

Koska palvelin laivastossa, minun piti odottaa, että pysähtyisimme saareen, jossa oli puhelinkoppi. Kyllä siinä muutama voileipä lensi veteen, kun sain kuulla tulleeni valituksi. Muita vaihtoehtoja ei ollut, sillä kuvaamataito oli ollut koulussa kymppi.


Taideteollisen oppilaitoksen käyminen vahvisti ammatinvalintaa kuvaveistäjäksi.

Opettajat Tapio Junno, Liisa Ruusuvaara, Pekka Kontio ja Heikki Nieminen antoivat plastiselle sommittelulle hyvät lähtökohdat, joten oli luonnollista valita kuvanveisto pääaineeksi Kuvataideakatemiassa. Opiskeluaika oli ihan mukavaa ja jokseenkin rentoa. Jos meitä ei näkynyt luokkahuoneessa, Timo Aalto arvasi tulla pitämään väriopin luennot Vanhalle ylioppilastalolle. Saimme koulun kautta jo opiskeluaikana töitä. Valoin Säätytalon ja Valtioneuvoston sekä Esplanadin kappelin koristeet kirjasinmetallista. Siinä sai jo tuntumaa tulevaan työhön.


Opiskelunsa loppuvaiheessa Pekka Pitkänen hakeutui Kain Tapperin ateljeeapulaiseksi. Mestarin ja kisällin suhteesta kehittyi aina Tapperin kuolemaan saakka kestänyt ystävyyssuhde.

Saatoimme kysellä puolin ja toisin töistä ja sanoa rehellisesti, mitä mieltä niistä olimme. Kun hän oli nähnyt ensimmäiset kilpiteokseni, hän soitti perään ja sanoi, että ne olivat upeita töitä. Parempaa kannustusta en olisi voinut saada. Hän oli sitä paitsi oikeassa, sillä juuri kilpinäyttelystä Artekilla 1980-luvun alussa tuli läpilyöntinäyttelyni.

Tapperin jälkeen minulta puuttuu luottohenkilö. Nyt on vain uskottava itse itseensä ja odotettava, että lapset Veera ja Kalle alkavat laukoa töistäni lahjomattomia totuuksia.


P-0225
Musta uurna, Punainen uurna, Hiljaisuuden portti ja Mustaa valoa.

Kestävää jälkeä

Pekka Pitkänen tunnetaan ennen kaikkea pronssiveistoksistaan. Ensimmäiset näyttelynsä hän teki kuitenkin savesta. Jälkeenpäin teosten osaksi tuli julma kohtalo.

Ajattelin, etteivät ne tule kestämään ja siksi hakkasin ne palasiksi. Luulen, että se on elämäni viisain tuhotyö.


Vaikka Pekka Pitkänen tunnetaan ennen kaikkea abstrakteista veistoksista, hän on aina tehnyt rinnalla muotokuvia.

Luomiskunto pysyy sillä tavoin vireillä, veistäjä kommentoi.


Kilpien jälkeen Pekka Pitkäsen tuotantoon ilmaantuivat kiekot ja portit. Viime aikoina on syntynyt teoksia, joissa Pitkänen on käyttänyt nahkaa ja ruosteista rautaa. Molemmat materiaalit liittyvät olennaisesti Pitkäsen elämänkertaan.

Yhtenä yönä heräsin ajatukseen, että miksi en voisi tehdä teoksia omasta elämästäni. Nahkaan minulla taitaa olla perintövelka, sillä isoisälläni oli kenkätehdas. Myös isälläni ja sedälläni oli suutarinverstas, jonka yhteydessä valmistettiin kenkiä. Konttasin ja nukuin nahkakasassa. Nahan haju tarttui sieraimiini lähtemättömästi.

Masuunisarjan ruoste tuli Rautpohjan valimolta, jossa olin nuorena töissä. Nyt olen käyttänyt ruostetta jopa maalauksissani. Molemmat materiaalit, niin nahka kuin ruostekin, ovat aitoja materiaaleja, Pitkänen sanoo.

 

Karsiminen oleellisinta

Pekka Pitkäsen mielestä kuvanveistossa voi tehdä harha-askeleita, mutta polku on hyvä olla tiedossa. Pitkäsen työtapaan kuuluu karsiminen.

Karsin niin kauan, että jäljelle jää vain oleellinen. Toinen äärimmäisyys on, että kaikki on mukana. Se ei ole kuitenkaan minun tapani työskennellä.


Omilla käsillään työskentelevää Pekka Pitkästä hämmentää nykyisessä kuvanveistossa vankan ammattitaidon ja osaamisen puuttuminen.

Monesti veistäjät työskentelevät liian hätäisesti eivätkä anna asioiden kypsyä päässään. Oman persoonallisen tekemisen kehittäminen on usein jäänyt puolitiehen ja tavoitteiden asettelu puuttuu.


P-0090
Punainen uurna, 2008, pronssi.

Pitkäsellä on vakaa käsitys siitä, mikä on persoonallista työskentelyä.

Siinä luodaan uusi todellisuus, jossa katsojallekin jätetään jotain, sillä kokemus syntyy katsojassa ja vasta hän, katsoja, viimeistelee teoksen mielessään. Paljon on kiinni siitäkin, etteivät taiteilijat siedä hiljaisuutta. Mutta juuri siinähän uudet ideat ja teokset syntyvät. Sellaista vaistoa ja luottamusta taiteilijoiden olisi syytä kehittää itsessään.


Inspiraatioon sinänsä Pitkänen suhtautuu skeptisesti.

Käyn illalla läpi, mitä olen tehnyt. Jatko tulee työstä itsestään. Jos työ ei suju, otan muutaman askeleen taaksepäin. Yhteen aikaan oli kauhusana, kun sanottiin, että joku toistaa itseään. En pelkää, jos teos tulee liian lähelle toista. Jollei toista itseään, ei voi mennä eteenpäin. Siitähän oma käsiala muodostuu, kun tekee jonkun asian niin puhki, että osaa sen varmasti.

Toistaessaan jotain asiaa on saanut monta vaihtoehtoa. Joku niistä aina kantaa. Se mikä ei kanna, putoilee pois itsestään. Taideteoksia ei tarvitse keksiä, sillä taideteos ei ole mikään keksintö niin kuin mutteri tai pultti. Taideteoksen tekemiseen tarvitaan ammattitaidon lisäksi näkemystä.


Vaikutteita Pitkänen hakee joskus kirjallisuudesta, useimmin musiikista.

Kuunnellessani musiikkia tulee mieleen, että ehkä minäkin pystyn vielä jotain tekemään, omalla alallani. Se mikä on hienoa korville, on sitä myös silmille.


Tärkeintä kuvanveistäjälle on kuitenkin itsensä kuunteleminen. Erityisesti yön hetket ovat hänelle kullanarvoisia.

Jos työssä on ongelma, se selkiää yleensä aamuun mennessä. Alitajunta on tehnyt työnsä.

 

Älytismi ärsyttää

Keskipolven taiteilijana Pekka Pitkänen suhtautuu kriittisesti ammattikuntansa vaivaan, jota hän kutsuu älytismiksi.

Toisella nimellä sitä voisi kutsua virkatismiksi tai suoranaiseksi tittelinismiksi. Taiteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, Pitkänen paukauttaa. Monet pyrkivät julkisuuteen hinnalla millä hyvänsä. Väitöskirjan tekeminen omista töistä ja professorin virkaan pyrkiminen sillä keinoin on ällöttävintä, mitä tiedän.


Toinen asia, mikä Pekka Pitkästä ammattikunnassaan ärsyttää, on hulvaton rajojen yli pomppiminen.

Arkkitehdit ovat ryhtyneet kuvanveistäjiksi ja kuvanveistäjät sisustajiksi. En jaksa arvostaa sellaista. Näpertely ei ole kuvanveistoa.

 

Monumentit kirjeopiston kautta

Pekka Pitkänen ei ole myöskään tyytyväinen tapaan, jolla nykyisin valitaan julkisesti toteutettavat monumentit.

Ne suoritetaan kirjeopiston kautta siten, että taiteilija laatii kirjallisen selostuksen toteutettavaksi aiotusta työstä. Ennen vanhaan tehtiin kipsimalli 1:10. Selityksiä ei tarvinnut. Sen takia olen kyllästynyt lähettämään ehdotuksia. Olen kuvanveistäjä enkä mikään kirjailija.


P-0215
Hiljaisuuden portti, pronssi, ruostutettu.

Pekka Pitkänen on tehnyt useita julkisia teoksia, jotka tekijän mielestä ovat kuitenkin suuren yleisön ulottumattomissa virastojen ja laitosten kätköissä Vatikaania myöten.

Toivottavasti ne edes siellä luovat taiteelle myönteistä ilmapiiriä. Kittilän hautausmaalle lahjoitin muistomerkin Kalervo Palsan haudalle. Sekin taitaa olla siellä piilossa, kun joku soitti kerran ja sanoi etsineensä pystiä (Palava pensas, 1992) löytämättä sitä.


Myös opettajan tehtävät Pekka Pitkänen on lyhyitä kursseja lukuun ottamatta jättänyt.

Toimin kahdeksan vuotta Taideteollisen korkeakoulun ja vuoden Kuvataideakatemian opettajana. Kyllähän minä oppilaita joskus itketin, mutta eivät he ole kaunaa kantaneet, koska äänestivät minut parhaaksi opettajaksi pariinkin otteeseen. Muutamista on tullut ammattitaiteilijoita, vaikka opetin enimmäkseen kuvaamataidonopettajiksi valmistuvia. Sen olen oppinut, että oppilailta on vaadittava, jos haluaa heidän menestyvän työssään.

Sipooseen muutettuani opettajatyö ja oppilaiden kehitykseen paneutuminen alkoivat viedä liikaa aikaa omalta työskentelyltä, ja niin jätin sen, vaikka minulla ei opettamista vastaan mitään ole.

 

Työhön työtä tekemällä

Näyttelyiden pitäminen on taiteilijalle ensiarvoisen tärkeää, sillä niiden avulla voi tarkastella tekemistään taaksepäin. Näyttelyitä ei Pitkäsen mukaan pitäisi kuitenkaan pitää näyttelyiden itsensä vuoksi. Harvakseltaan näyttelyjä pitävän Pitkäsen teokset ovat valmiita kuukausia ennen näyttelyn avaamista.

Näyttely on vain otos tuotannosta. Kun näyttely on esillä, olen jo kaukana menossa.


Näin kävi nytkin. Oli kulunut vain muutama viikko tammikuisen näyttelyn päättymisestä Galleria Ortonissa, kun vierailin kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen kotigalleriassa. Sen seinille oli jo ilmaantunut harakkaparvi. Lähtökohtana rautalinnuille olivat kotipihan harakat, joille kuvanveistäjä oli tarjonnut savustettua kirjolohta.

Ei kelvannut. Sanoin harakoille, että olen pettynyt heihin. Niin ne päätyivät teoksiksi. Työhön pääsee parhaiten tekemällä työtä. Nuo harakat ovat kuitenkin vasta matkalla. En pysty hahmottamaan niitä vielä. Jotain niistä kuitenkin tulee. Ajan takaa jotakin, mikä on harakoiden takana. Se kuitenkin on nyt jo varmaa, että seuraavaan näyttelyyn tulee muutama harakka tai ainakin yksi helvetin iso.


Marjatta Hietaniemi


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä