Tulosta sivuPääkirjoitus 3-11

Harvinaislaatuja ja tavanomia

 

Oikein hyvä on harvinaista. Taiteissa on tapana pitää hyvän teoksen ominaisuutena tiettyä poikkeuksellisuutta, harvinaislaatuisuutta.

Tuntuisi olevan siis selvää, että oikein oivalliseen taiteeseen törmää vain harvoin, jos silloinkaan, ehkä vielä vain kovan vaivan ja pienen tuurinkin avulla. Mutta taidemaailma tuottaa tässä paradoksin: se mitä eniten näkee on juuri tätä hyväksi määriteltyä.


Esimerkiksi: tässä lehdessä on Jaakko Rönkön raportti Australian Tasmanialaisesta uudesta taidemuseosta, joka vaikuttaa varsin omaperäiseltä tapaukselta. Mutta mihin teokseen hän tuolla maapallon toisen puolen museossa törmäsikään? – Tietysti, Charles Sandisonin tietokoneteokseen, vähän samantapaiseen kuin se, joka on juuri kulttuuripääkaupunki Turun vanhaan pääkirjastoon julkiseksi teokseksi sijoitettu, siis tämän Sandisonin, joka viime vuonna voitti Ars Fennica-palkinnon näyttelyineen. Saman, jonka teos ”Pohjoismaiden suurimman gallerian”, Forsblomin, avajaisten aulassa välkkyi.


Mitä isompiin paikkoihin menee, sitä enemmän samoja teoksia näkee. Taiteen instituutioiden mekanismi on sellainen, että ne aluksi saattelevat jokin merkitykselliseksi koettu taiteilija esiin, annetaan näyttelyitä ja tehdään kirjoja. Mutta kun esiin on kunnolla tultu alkaa pyörä pyöriä itsekseen, silloin instituutioissakin juolahtaa kovin helposti mieleen se, joka on jo jonkin aikaa mieleen juolahtanut. Sellaisen teoksia instituutioissakin helpommin ymmärretään, joita on jo usealla taholla ehtinyt pureksia.


Sandison on hyvä taiteilija, ilman muuta. Samoin kuin ne monet, joita ns. taideinstituutio ympäri maailmaa korkealle arvostaa ja esittää. Mutta milloin oikeastaan taiteen katsoja, ei-asiantuntija näkisi reippaamman otoksen taidetta, jonka joukosta nämä taiteen asiantuntijat merkittävimpiä auttavat nousemaan. Pitäisikö tietää se tavanomaisen taiteen määrä ja olemus, jotta voisi kunnolla tajuta kuinka hyviä parhaat ovatkaan? Kyllä kai.


Kuinka vertailu voisi olla mielekästä, kun on selvästi sellaisia kaikenkarvaisia taidekauppoja tai ”gallerioita”, joiden taide ei koskaan ihmeellisesti säväytä, liekö sitä edes taiteena voi pitää. Sitten on huolella rakennettuja museonäyttelyitä, joiden kaikissa teoksissa pitäisi oleman jotakin erityistä ja arvokasta.


Yksi vastaus tähän pulmaan on kesä, jolloin nuo vakiintuneet laatuluokat tuntuvat sekoittuvan. Ns. kesänäyttelyt pyörivät vieläkin joten kuten ­– itse asiassa niidenkin tekeminen on ammattimaistunut niin, että yleensä nekin kuratoidaan, siis edes vähän mietitään mitkä voisivat sopia yhteen – pureskellaan valmiiksi edes vähän. Mutta sittenkin, kunhan jaksaa kiertää, näiden erilaisten, häikäilemättömän myynninedistävien, rohkean idealististen tai rehellisen amatöörimäisten näyttelyiden noidankehästä varmasti tekee omia löytöjä, näkee ”hyvässä” näyttelyssä jotakin käsittämättömän surkeaa, ja ”mitättömässä” näyttelyssä jonkin ihmeellisen yllätyksen.


Vaikka ARS-näyttely Afrikka-teemoineen levittyykin kymmenelle paikkakunnalle Suomessa, niin kesän kulttuuriolemus on perinteisesti kuitenkin kovin kansallinen. Ja mistäpä niitä internationaalisia huippuja keksittäisiin, ellei katsottaisi nationaalisesti, avoimin silmin, ilman aivan valmiiksi määriteltyä rankijärjestystä.


Pessi Rautio


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä