Tulosta sivuKritiikit 3-12

8.6.2012 9.37

Henki takaisin ruumiiseen

Helene-Schjerfbeck---Vuokraisäntä-nuorena-1926,-Öljy-kankaalle-49-x-42-cm-Didrichsenin-taidemuseoOn tärkeätä muistuttaa, että juuri taide kaikessa diskurssittomuudessaan ja aistillisuudessaan (ei siis ainoastaan aistimellisuudessaan) tarjoaa ihmisen hengellisyydelle jotain sellaista, mitä muut mystiikan kasvinmaat (uskonto, psykologia ja filosofia) eivät kasvata.

Helene-Schjerfbeck---Vuokraisäntä-nuorena-1926,-Öljy-kankaalle-49-x-42-cm-Didrichsenin-taidemuseo
Helene Schjerfbeck, Vuokraisäntä nuorena 1926, öljy kankaalle, 49 x 42 cm. Didrichsenin taidemuseo.

Henki takaisin ruumiiseen


Akasaka ja Nagashila, Metsä puhuu, Galleria Rantakasarmi, Helsinki, 29.3. – 22.4.2012
Helene Schjerfbeck, Henkisyys taiteessa, Villa Gyllenberg, Helsinki 29.2. – 20.5.2012
Jenni Hiltusen videoteos Grind, Kiasman Thank You For the Music  -näyttelyssä 17.06.2012 saakka

Helene Schjerfbeck: yksi viimeisen päälle haukotuttava kapistus kansakunnan kaapin päältä. Niin virallista valtiollista taidetta, porvarillista status quota pönkittävää, että kukaan muutoshenkinen taiteilija tahi muu yksilö ei halua hänen teoksillaan itseään saastuttaa. Schjerfbeck-tarina: harrastelijoiden sun muiden historioitsijoiden litteään makuun, kahviin ja pullaan sopivaa.
Ja varaamalla määreen henkinen hänen taiteensa yhteyteen – niin kuin nyt Villa Gyllenbergin juhlanäyttelyssä – säilyy henkisyys sille vesitetyissä kuivakoissa rajoissaan: eteerisyyttä, ei-ruumiillisuutta, seesteisyyttä, ei-poliittisuutta, yksityisyyttä.

Sinänsä on kyllä tärkeätä tuoda henkisyys pohdinnan kohteeksi taiteen yhteydessä. On tärkeätä muistuttaa, että juuri taide kaikessa diskurssittomuudessaan ja aistillisuudessaan (ei siis ainoastaan aistimellisuudessaan) tarjoaa ihmisen hengellisyydelle jotain sellaista, mitä muut mystiikan kasvinmaat (uskonto, psykologia ja filosofia) eivät kasvata.

Tokihan ei Schjerfbeckin maalausten henkisyydellä elvistely ole kuitenkaan sellaista kuluttajapulliaisia kosiskelevaa räikeyttä kuin mitä on esimerkiksi Ateneumin meneillään olevan näyttelyn nimessä: Carl Larsson – Hyvän elämän jäljillä. Siis näitä äärettömän viheliäisiä kuvituksia snälloista lehmänkatseisista laumaruotsalaisista. Olisiko antiikin korkea käsite “Hyvä elämä” missään tapauksessa tällaista loputonta laitumella märehtimistä! Voiko kultainen keskitie (tämä partaveitsen terävä) tarkoittaa kenellekään tuollaista kuvan löysyyttä, täydellistä jännitettömyyttä? Kuin itse saatana nauraisi Ateneumin saleissa. Tämän jälkeen Schjerfbeckin (1862-1946) maalaukset näyttävät mielettömän henkisiltä ja myös erittäin hyvältä elämältä.

Keräilijä Ane Gyllenberg (1891-1977) oli aivan oikeassa sanoessaan Schjerfbeckin teoksista ”On mittaamattoman antoisaa istua tuntikausia niiden äärellä.” Nimenomaan näin kauan; ne antavat, mitä antavat hitaasti. Schjerfbeckin maalaamista kiteyttää lause hänen kirjeestään: ”Ensi sunnuntaina parannan mustaa pistettä” – kyseessä on hänen viimeisin maalauksensa, kolmesta päärynästä vadilla. Hidas maalari, hidas katsoja, ja ajasta piittaamaton vaikutus. Näyttelytilan hiljainen valaistus tukee erittäin kiitettävästi katseen hitautta ja rauhaa. Ja onnistuneimmat maalauksista toimivat itsepintaisen säästeliäällä volyymillaan parhaiten kaukaa.

Schjerfbeck oli ja on yhä mestarillinen naturalistisessa väriskaalassa, leveässä siveltimessä ja eritoten maalin ja kankaan tekstuurin herkässä kohtaamisessa. Henkilökuvien ihmiset kuin elävinä ihosiirtoina maalauspinnan ihokerrosten väleissä. Värit ovat niin luonnollisia, että sinistä ei edes tajua siniseksi, punaista punaiseksi. Hän osaa värin siten, että säilyttää sen kohteliaana ja hyvätapaisena, häveliäänä. Schjerfbeckin väri on nuhteeton kuin kammattu lapsi – ei mitään vietillisiä sanomia edes harmaan pöydän ali. Värit eivät kohdatessaan sano missään vaiheessa ”psst!” – saati ”bzz” (Sam Vannin ilmaisema tavoite maalaustensa värien vuorovaikutukselle). Vain ainoastaan “god dag” tai “god kväll”. Ehkä korkeintaan joku mätä omena pelehtii varjonsa kanssa.

Havaintoon perustuva värien naturalistinen suhde säilyy myös siirryttäessä pelkistävämpään plastiseen ilmaisuun. 1940-luvun asetelmat ovat hienoja värimaalauksia. Mutta tunnetut leipomomaalaukset (1887 ja 1941) ovat yhtä pliisuja ja näivettyneitä kuin aina ennenkin.

Materiaaliherkkyys huikea, valöörit ja värit jees, mutta viiva on päin Larssonia. Aina palvellessaan kuvitusfiguuria kokonaisuuden (eli maalauksen) tappioksi muodostaa Schjerfbeckin viiva myös äitelää maneerisuutta, pikkukilttiä kuvittavaa sovinnaisuutta. Ja silloin viiva eristää värejä aivan turhaan toisistaan. Mitä vähemmän viivaa sitä henkisempää – pätee Schjerfbeckiin, paitsi silloin toisinaan kun hän tekee viivansa dynamisoidakseen (tai ylipäätänsä saadakseen aikaan) kompositiota. Viimeisen vuosikymmenen karskeassa viivassa ei toki ole mitään vikaa.

Meditaatio potenssiin pakarat


Englantilaista Akasakaa (s.1958) ja suomalaista Nagashilaa (s.1962) yhdistää buddhalaisvihkimyksen lisäksi mystinen suhtautuminen Kalevalan runoihin shamanistisena traditiona ja valaistumiseen tähtäävänä tienä – tai tiettömänä mutta aarteikkaana erämaana. Näille kuvataiteilijoille taiteen tekeminen on aivan ensisijaisesti spirituaalista harjoittamista.

Heidän monimuotoinen yhteisnäyttelynsä Galleria Rantakasarmissa sisältää kaikenlaisia materiaaleja öljy- ja akvarellimaalauksista valokuviin, koivuntuohikirjoituskääröistä löytölautoihin. Lisäksi jokaisen huoneen lattialla on Nagashilan näyttelyn aikana toteuttamia hiekkamaalauksia / metsäikoneita sisältäen mm. käpyjä, suuria kiviä, keppejä, marjoja, tai miksei myös verta ja virtsaa mdf-levyllä. Ensimmäisen salin dynaaminen Tanssikallio -hiekkamaalaus on mielestäni yksi näyttelyn parhaista teoksista. Katsetta juoksutetaan teoksessa melko kandinskylaisesti, ja jäntevän tarkka abstrakti kompositio toteutettuna luonnonelementeillä uppoaa kehomielessäni yllättävän syvälle ruumiilliselle tasolle. Esimerkiksi rikkiräsäytetyn kepin synesteettistä tehoa aistiassosiaatioketjussa ei voisi saavuttaa maalauksella.

naga
Nagashila, Metsä (pimeä yö), 2012, akryyli ja öljy levylle, 202 x 200 cm.

Toinen merkittävä teos on A3-kokoinen akvarelli Kontemplaatiomaalaus (Ristin Johannes: Elävän rakkauden liekki 1,29). Siinä todella saa kontemplaatiolleen vastinetta, saa kokea pitkään meditoineen maalarin katseen. Värimaalarina Nagashilalle ilmeisesti sopii melko suppea väriskaala, esim. siniseen rajoittunut, josta hiljentyvä mieli kuitenkin hengittelee esiin spektrin muita värähtelyjä.

Kolmas näyttelyn kulmakivi on kaksi maalausta Nagashilan sarjasta Seitsemän kontemplaation kohdetta: Pyhien karsikko -nimisessä maalauksessa katsoja löytää väripinnan alle taitavasti kätketyt ristit; ja tämän jälkeen toisesta maalauksesta, Buddha -nimisestä monokromista, on kontemploijan silmä niin ikään löytävinään istuvan buddhan hahmon sinisen sisässä kangastelemassa. Sitä ei kaiketi siellä ole, mutta ilmeisesti muiden teosten katseleminen on tehnyt sen, että nyt pelkkä teoksen nimi aiheuttaa mielleyhtymän assosioitumisen näköharhaksi.

Katse on nyt hidas, ja silmät auki mahanpohjaan saakka. Muutkin kuin näköaistimukset synestoituvat nyt kehomielen sisäisiksi aistimuksiksi. Kävellessäni kaupunkiin menevään lauttaan olen ruskea ja rapiseva ydintäni myöten. Kauppatorilla olen yhtä lokin huutoa, ja saatoinpa todella huutaa lokkina itsekin. Elämänenergia virtaa aistimistani sisääni täysin vapaasti. Nyt olisi ehkä pitänyt niellä itseensä sitä kalevalaista viisautta. Vaan en kykene; minulle kuten miljoonille muillekin suomalaisille Kalevala on peruskoulun karvasta pakkonäkkäriä, kaapin päältä päähän putoavia, kallenkallelan masentamia, kivisiä isäinpäitä.

Jenni-Hiltunen-stillkuva-videoteoksesta-Grind
Jenni Hiltunen, Grind, stillkuva videoteoksesta.
Sen sijaan Kiasmaan kykenen. Astun Jenni Hiltusen (s.1981) Grind-videoteoksen ääreen. Mahdollisilla käsitteellisillä kerrostumilla ei ole nyt niin väliä, sillä tämä teos on Hyvää Elämää suoraan suoneen. Valkoisella valkokankaankokoisella pohjalla näen nyt mikroskooppisen tarkasti, hidastetun dokumentaation tajunnankaikkeuden ylevimmästä elävästä muotosisällöstä. Nimittäin Hiltunen on vahvasti hidastanut dancehall-tanssiryhmän esittämässä tämän askarruttavan (ja kenties sovinistisen) tyylilajin keskeisintä elettä – näin hidastetusti niin sanoakseni: avautuvien pakaroiden jumalaishypnoottista pyörivää vavahtelua.

Juuri tätä me heteronormatiiviset juntit aistieläimet arvostamme. Mutta näyssä on myös kätkettyjä kerroksia, ja ne antautuvat nyt hunnuttomina. Teoksessa soivan kaikuisan ambientpianismin avustuksella meditoin tätä mahtavaa kaunista näkyä, ihmisruumiin totaalisinta teleporttia henkisyyden maailmaan. Ehkä Hiltunen on taikuri, joka on sublimoinut himostani tikapuut universaalin rakkauden korkeuksiin. Loppuun asti olen nähnyt. Silmäni tyhjenevät.

Henri Hagman

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä