Tulosta sivuNETTI-EXTRA: Museokonsepti uusiksi?

Museokonsepti uusiksi?


Valtion taidemuseo (VTM) arvioi omaa vaikuttavuuttaan 20-vuotisjuhlansa kunniaksi vuonna 2010 kolmessa julkaisussaan. Taidelaitosten yhteiskunnallista merkitystä ruoti myös samana vuonna julkaistu Antti Järven ja Tommi Laition pamfletti Saa koskea. 10 konstia väkevämpään kulttuuriin. Näiden julkaisujen vertailu valottaa osuvasti instituutiotaustaisten ja niin sanotun vapaan kentän toimijoiden vastakkaisia näkökulmia. Kulttuurimäärärahojen tuleva mullistus heittää kuitenkin eri toimijat samaan veneeseen virran vietäviksi. 


Jyrki Kataisen hallitusohjelmaan 2012-2015 on kirjattu VTM:n säätiöittäminen niin, että sen toiminta rahoitetaan veikkausvoittovaroista. Sieltä se tulee lohkaisemaan muilta kulttuurialueilta noin 10 % eli 20 miljoonaa euroa. Museon nykyiset määrärahat eivät kuitenkaan vapaudu valtion budjettivaroista muille toimijoille.


Museon säätiöittäminen sujahti yksittäistapauksena hallitusohjelmaan sillä perusteella, että opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan rakenteellinen uudistaminen tuottaa 15 miljoonan euron säästön.


Hallituksohjelman synnyttyä kesällä 2011 oli kulunut vajaa vuosi siitä kun entinen kulttuuriministeri Stefan Wallin oli arvioinut mielipidekirjoituksessaan (HS 20.9.2010) kulttuurilaitoksille osoitettujen valtionavustusten merkinneen oman aikamme kulttuurin kultakautta. Vielä puolisen vuotta myöhemmin (HS 15.2.2011) hän kuvaili tuntojaan “joulupukkifiiliksillä”. Ministerin kirjoitukseen vastanneet museonjohtajat Pirkko Siitari ja Maija Tanninen-Mattila kuitenkin totesivat että postiviiselta näyttävä määrärahakehitys ei ollut yltänyt museoiden toimintaan mitenkään. Päinvastoin, johtajat väittivät Kiasman ja Ateneumin kituvan (HS 27.9.2010).  



Miksi uudelleen säätiöksi?


Säätiöittämishaluista alkoi kuulua huhuja 2009, jolloin kuvataiteen ylärakenteita hallinneen Poikien Politbyroon koheesiota koettelivat VTM:n ylijohtajan Risto Ruohosen ja Kiasman johtajan Berndt Arellin toimivaltakiista. Jättäessään Kiasman kesken kautensa Arell nimesi ongelmiksi Kiasman epäitsenäisen aseman (SK 6.11.2009) ja hitaan byrokratian (HS 18.11.2009).


Valtion taidemuseon asemaa on vuosien mittaan selvitetty useaan otteseen. Vuosina 2010-2011 ministeriö teetti siitä kansainvälisen arvioinnin, jossa arvioijat – tosin pidättäytymällä ottamasta kantaa organisaatiomalliin – totesivat museon johto- ja hallintorakenteen raskaaksi ja hierarkkiseksi. Nykyisen hallituksen ohjelmaan sisältyy tavoite säätiöittää museo. Se tuli useille museon sisälläkin yllätyksenä.


Ylijohtaja Ruohoselle se tuli “merkkinä siitä, että jotain on liikahtanut” (YLE uutiset 20.6.2011). Säätiöittämistä oli ajettu sammutetuin lyhdyin. Nyt asiaa valmistelevan työryhmän toimeksiannossa “säätiömuodolla tähdätään taidemuseon toiminnan suurempaan liikkumavaraan ja itsenäisyyteen palvelujen järjestämisessä, kehittämisessä ja rahoituksessa”.  



Juhlaa ja arkea


VTM:n juhlakirja Kulttuurin rakentaja. Valtion taidemuseo 1990-2010 ei vielä edes vihjaa  säätiöittämisvalmisteluista, vaan keskittyy valtiollistamisen mahdollistamaan kehitykseen. Kuvataiteen keskusarkiston tuolloinen johtaja Ulla Vihanta valottaa artikkelissaan museon vaiheita 1800-luvun puolivälistä alkaen. Osana hyvinvointivaltion rakentamisprojektia 1960-luvulla päädyttiin luopumaan säätiömuodosta vakaamman budjettirahoituksen turvaamiseksi. Valtion taidemuseo perustettiin 1990 valtakunnalliseksi keskusmuseoksi. Sen jälkeiset kaksi vuosikymmentä ovat olleet museolle poikkeuksellista toimitilojen kehittämisen ja rakentamisen aikaa. Vakinaista ja siihen rinnastettavaa henkilökuntaa VTM:ssä oli vuonna 2010 noin 220.


Toimintojen kuvaamiselle artikkeleissa on turhan vähän tilaa. Toimintaehdot ja  –rakenteiden mekanismit nousisivat kuitenkin paremmin esiin, jos niitä olisi tarkennettu konkreettisiin tilanteisiin. Museon valtiollisen jakson käytännön työn kehittäjien jälkikäteisarviot olisivat luoneet näkymiä tulevallekin kehittämiselle. Nyt julkaisu on detaljitiedoilla herkutteleva herragalleria hallintorakenteiden vaiheista ja taustayhteisöjen vaikuttajista.


Nykytaiteen näkökulmasta erityisesti Kiasman vaiheille olisi toivonut lisätilaa, koska nykytaide – määritelmän mukaan – on vähiten ennakoitavaa ja siksi kiinnostavaa instituutionanalyysinkin kannalta. Kiasmassa on jo sen lyhyen historian ajalta erotettavissa eri suuntiin haarottuvia painotuksia. Miten esimerkiksi Tuula Arkio arvioisi alkuvuosien asiallisten toimintaresurssien vaikutusta suomalaisen taide-elämän kansainvälistymiseen? Miksi Tuula Karjalainen avasi yhteyksiä Baltian ja Venäjän suuntaan samalla kun loi mallin kokoelmiin pohjaaville teemanäyttelyille? Miksi Berndt Arell haki selustatukea erilaisilta strategisilta yhteistyökaavailuilta? Ex-johtaja Arkion mielestä tämä suunta oli ollut väärä ja oli vienyt Kiasman alennustilaan, kansalliselle sarjatasolle (HS 20.10.2010).  


Erisuuntaisten käsitysten ristivetoa ei ylipäänsä juhlajulkaisussa sivuta. VTM:n ensimmäisen ylijohtajan Marja-Liisa Rönkön pokkari Museoihminen. Narrin päiväkirjasta eli joitakin muistiin merkintöjä elämäkertaa varten (Kirja kerrallaan, 2009) sentään nostaa esiin ongelmia, joista hallintorakenne kärsi edellisen säätiörakenteen peruina. Rönkön mukaan ”vanhan Ateneumin uumenissa rehotti mitä hienostuneempien piinauskeinojen rihmasto lähtemättömästi kuin lattiasieni.” Sisäisen dynamikan lait johtivat pyrkimyksiin eristää ylijohtaja – samalla kun synergiaetujen sijasta kilpailtiin resursseista.

Museoyksiköitä yhdisti lähinnä pyrkimys pitää kiinni itsenäisyydestään virastorakenteen sisällä.


Tuula Arkion siirryttyä Kiasmasta VTM:n ylijohtajaksi Ateneumin, Kiasman ja Sinebrychoffin museoiden sekä Kuvataiteen keskusarkiston rinnalle perustettiin uusi yksikkö Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet Kehys. Museoyksiköissä tämä taas miellettiin ylijohtajan esikunnaksi, joka söi resursseja museoilta samaan tahtiin kuin mitä se itse laajeni.



Onko instituutio pimeyden ydin?


Antti Järven ja Tommi Laition Saa koskea -pamfletti tarjoutui suomalaisen kulttuurin pelastusohjelmaksi. Kirjoittajat totesivat ministeri Wallinin tavoin, että kulttuuritarjonnalle  osoitettu julkinen tuki oli määrällisesti laajempaa kuin koskaan aiemmin. Heidän mukaansa pelastusohjelmaa tarvitaan kuitenkin siksi, että kulttuuripolitiikka perustuu 1960-70 -lukujen jähmettyneisiin rakenteisiin, jotka eivät kykene reagoimaan muuttuneen maailman tarpeisiin. Päämääränä tulee olla yhteiskunnallinen hyöty, jota kulttuurin onnellistuttava voima tuottaa.


    Muistettakoon, että muuttuva maailma toi mukanaan myös Helsingin kaupungin ja kahden suomalaissäätiön rahoittaman Helsinki Guggenheim -museokonseptia koskevan selvityksen. Tuo mahtihanke kansainvälisine arkkitehtuurikilpailuineen kaatui täpärästi, mutta synnytti juupas-eipäs-argumentoinnin suivaannuttamana taiteilijalähtöisen Checkpoint Helsinki -hankkeen. Nähtäväksi jää, onko Checkpoint Helsinki se Järven ja Laition pamfletinkin peräänkuuluttama vaihtoehto “elitistisen valtakunnan tason kulttuuripolitiikalle”, joka edellyttää yleisöltä vain “maksukelpoista debit-korttia, kännykän sulkemista ja läsnäoloa”.


Saa koskea -pamfletin lajityypilleen ominainen kärjekkyys osuu monelta osin maaliin, erityisesti ehdotuksissaan uuden yleisökäsityksen omaksumiseksi. Mutta kun se painottuu julkisen vallan ja kulttuurin suhteeseen, retorinen huitelu kääntyy helposti samaan kulttuurin välineellistämiseen josta se itse lähtökohtaisesti varoittaa. Kun laitoskulttuurin ja vapaan kentän toimijat asetetaan militantisti toisiaan vastaan, ensimmäinen edustaa korkeakultuurista elitismiä ja vapaaehtoinen toiminta taiteen uudistamista. 


Tällä logiikalla syntyy raflaavia väitteitä: Henkilötyövuosiin perustuva julkinen tuki pumpataan vuosi vuodelta liian laajaan ja kalliiseen laitosverkostoon, mikä vain pönkittää valtavia, kolkkoja pytinkejä…; julkinen tuki  kannustaa vain ylläpitämään seiniä, joiden sisällä isoilla koneistoilla syntyy itsekeskeistä tekemistä ja tasapaksuja sisältöjä…; Vapaa kenttä ei hyödy valtion tuesta mitenkään ja todellinen, asialleen aidosti omistautuvien toimijoiden tuottama kulttuuri jää yleisön ulottumattomiin. Jos pamfletin tavoin väitetään, että laitoksissa taidepiirit “pitävät vain yllä omaa asemaansa”, jää päätelmäksi, että vain “vapaudessa” on riskien ottoa. Onko taide siis korkeatasoisempaa, jos sen tekijät joutuvat ansaitsemaan varsinaisen elantonsa muista tehtävistä?

Kuvataidekenttä nousee pamfletissa vääristymien päänäyttämöksi – siksikö, että sitä voi huonosti arvioida kustannustehokkuuden mittareilla? Taidemuseot tarvitsevat varastot, seinät ja henkilöstöt vastatakseen kulttuuriperinnön tallentamisesta, tutkimuksesta ja huoltamisesta. Kuvataide on riippuvainen esittämiskäytännöistään, mitkä taas ovat perusta sille yleisösuhteelle, jonka kehittämistä Järvi ja Laitio edellyttävät.


Paradoksi on siinä, että niin laitoksissa kuin vapailla ryhmilläkin suuri osa ajasta kuluu projektiapuraha-anomusten tehtailuun. Myös vapaiden ryhmien varat menevät pääosin seiniin ja niistä kiinni pitämiseen. Jokseenkin väistämättä tästäkin seuraa jonkinasteinen institutionalisoituminen.

Viimeisimpänä muistutuksena nykytaiteen uhanalaisesta asemasta on kansanedustaja Vesa-Matti Saarakkalan (ps) ehdotus Kiasman yksityistämisestä niin, että se eriytettäisiin säätiöitettävästä Kansallisgalleriasta.  Kiasma joutaisikin hänen mielestään yksityisten tahojen suojiin, mistä käsin se aidon kilpailun turvin “voisi ostaa enemmän kalliita ulkomaisia teoksia”.



Museotyön sisäsyntyinen kiistanalaisuus


Ateneumin kokoelmatoiminnan vaikuttavuutta arvioiva Kokoelmalla on tekijänsä ja Kuvataiteen keskusarkiston Muisto. Taiteilijakirjeitä, arkistoja ja kokoelmia herättelevät ansiokkaasti ajattelemaan sitä siirtymää, jossa perinteisiä muistiorganisaation toiminta- ja tiedonkeruutapoja korvataan verkottuneen nykyajan tiedonmuodostuksen tavoilla. Niistä välittyy ajatus, kuinka museotyön perimmäiset tehtävät eivät sinänsä ole mihinkään muuttuneet; päinvastoin, tietoyhteiskunta on teknisen kehityksen ja digitalisoituminen myötä antamassa kokoelmille entistä enemmän diskursiivista painoarvoa ja tietovarannoille potentiaalia museon muistiorganisaatio- ja taidelaitosluonteen syventämiseksi.


Saa koskea tyytyy vain nostamaan kuvataidekentän kulttuuripolitiikan harvainvallan vääristymien räikeimmäksi esimerkiksi, missä maan tapana on antaa kulttuurielämässä vallan keskittyä harvoille, tähtien tekemisestä korruptoituville asiantuntijoille. Itse se ei kuitenkaan pyri erittelemään taidelaitoksen varsinaista vallankäytön luonnetta. VTM:n julkaisujen analyysit kaanonien kulttuurisidonnaisista syntymekanismeista sentään terveellä tavalla kyseenalaistavat museoiden perinteisen instituutiokeskeisen auktoriteettiaseman laadun määrittelijänä.   


Käytännössä museotyö ei koskaan ole intressitöntä. Taidelaitos ylipäänsä voi keskittyä vain pyramidin huippuun valitsemalla taiteen, johon se kulloinkin kohdistaa katseensa. Tiedon määrän kumulatiivisesti kasvaessa museolta vaaditaan vain nyt enemmän tiedon historiallisen katkoksellisuuden ja mosaiikkimaisuuden tunnistamiseksi.


Erityisesti uuden taiteen edessä arviointikysymykset korostuvat, eivätkä vähiten siksi että perinteiset luokittelun keinot eivät riitä silloin, kun taide elää taiteenalojen välimaastoissa, toisiaan hedelmoittävistä risteilevistä vaikutteista. Taide uudistuu usein pienissä sisäpiireissä eikä entuudestaan tuntemattomalle tekemiselle voi odottakaan olevan heti ymmärrystä ja yleisöä. Jos Saa koskea -pamfletin (tahattomasti?) implikoiman konvetionaalisen taidekäsityksen tavoin tulisi varoa tekemistä, joka “hävittää taiteesta esteettisyyden” eikä siksi kiinnosta suurta yleisöä, eikö koko uudistumisen ehto – kokeilu – jää sekä huomion että julkisen tuen ulkopuolelle? Tässä pamfletti putoaa kuoppaan, mistä se kritisoi taidelaitoksia: sen kulttuuripolitiittinen idea tasapainoilee esteettisen muotokulttuuriin ja suuria yleisöjä havittelevan spektaakkeliyhteiskunnan ihanteiden välillä.



Ryteiköstä matriisiin


Saa koskea saa kuitenkin monille väitteilleen suorastaan hilpeällä tavalla tahatonta selustatukea VTM:n juhlakirjasta Kulttuurin rakentaja, missä YTT Tuula H. Laaksovirta erittelee museon tiedonvälitysstrategiaa: Sen “politiikan päättää päällikköviraston pää”. --- “Sen suunnan ja kohteen määrittely tapahtuu periaatteessa hyvin keskitetysti ja käytännössä hyvin hajautetusti”. Tuo “Hajautettu rakenne toimii hyvin koska tiedonvälityksen ideologiasta vallitsee yksimielisyys”, mutta toisaalta kuitenkin: “Hajautetun tiedonvälityksen seurauksena samoja tiedonvälityksen tuotteita, --- , tuotetaan eri puolilla organisaatiota viidessä yksikössä (takaa monipuolisuuden, mutta hämärtää yhtenäistä profiifilia).” Ja huipennukseksi: “Kolmannen hajautuksen tiedonvälitykseen tuo runsas projektityöskentely. Kun se koordinoidaan normaalityön kanssa, on seurauksena koordinointiryhmiä, tiimityöryhmiä, yhteistyöryhmiä ja johtoryhmiä. Lopputulos on ryhmien ryteikkö.“ --- “Ministeriön tietoyhteiskuntastrategia on tarkoitettu toiminnan selkärangaksi vuosina 2007-2015, joten odotettavissa on muutosmyllerrysten jatkuminen”.

Epäselväksi jää, onko valtion virastomalli sinänsä ollut syynä tälle “ryhmien ryteikölle” vai onko VTM:ssä kulloisistakin hierarkisista asemista käsin vain kehittynyt se lamaannuttava järjestelmä, jota nyt olisi syytäkin virtaviivaistaa? Takaisiko siis vain paluu säätiömuotoiseen hallintoon VTM:n palvelujen ja rahoituksen joustavamman järjestämisen?


Valtionhallinnon kulttuuripolitiikan vakaudesta kertoo paljon se, että tuuliviiri näin yllättäen kääntyy. Viime aikoina lakisääteisten perustoimintojen saaminen budjettirahoituksen piiriin on ollut kulttuuripolittinen tavoite. Nyt veikkaustulojen varaan siirtyminen ei ainakaan VTM:n ylijohtajaa huoleta. Hän odottaa sillä kansallisgallerialle “vakaampaa pohjaa”, vaikka arveleekin, että asia “…ei varmastikaan miellytä kaikkia” (Yle Uutiset 20.6.2011).


Laajemmalla, veikkaustulojen varassa toimivalla kulttuurikentällä toden totta eletään nyt kuin savuavilla raunioilla. Kun VTM:a säätiöitettäessä ei varmisteta vastaavan menoerän tulouttamista veikkausvoitoista tai niiden rahastoista kulttuurimäärärahoihin, nykyisen hallituksen kulttuuriministerin joulupukinkontissa on maaliskuisen hallitusriihen tuloksena vain lupaus, että 20 miljoonan euron leikkaus toteutetaankin asteittain parin vuoden aikana.

Minkä uudistuksen VTM:n itse itselleen kaavailema hallintomalli sitten toisi kansallisgallerian yksiköille? Ne koottaisiin edelleen yhteiseen konklaaviin, johon kuuluisi entisen Kehyksen sijasta konsulttien avulla valmisteltu, globaalien liiketoimintamallien mukainen matriisiorganisaatio yhteisiä teknisiä ja palvelujen tukitoimintoja varten. Skeptikoiden mielestä tämä ei ole avain museoiden itsenäisyyteen, päinvastoin, se vain vahvistaisi ylätasoa. Ulkopuolinen rahoitus ja yritysyhteistyö ovat nykyisessäkin organisaatiossa jo pitkään olleet strategisina tavoitteina ja toimintojen ehtoina.



Kulttuuri on lahja


Saa koskea -pamfletin ristiriitaisuuksia hälventää sen hienosti tiivistämä perussanoma: “Kulttuurin yhteiskunnallista hyötyä tulee hakea lahjan antamisen kautta, ei taloudellisen arvontuottamisen lähtökohdista. --- Kulttuuri parhaimmillaan työntää ihmisiä lähelle sitä tilaa, jossa tunnemme hetkellisesti itsemme epävarmoiksi. Se pakottaa meidät pohtimaan, mikä todella on tärkeää”. Kuvataiteessa samaa on pohtinut Andrea Fraser, yksi kansainvälisen taidemaailman terävimmistä analyytikoista kuvatessaan instituutiokritiikin suunnanmuutosta 1990-luvulta lähtien: tänä päivänä taiteen arviointiketjuissa limittyy useita taidemaailmoja, joiden toimijat niin kansallisilla kuin kansainvälisilläkin tasoilla muodostavat erilaisia, toisilleen jopa vastakkaisia verkostoja. Siksi instituutiokritiikin funktiona on nyt puolustaa instituutiota.


Tukholman Moderna Museetin johtajana aloittanut Daniel Birnbaum asemoi (SvD 12.2.2012) museotaan samaan “vakavasti otettavaan liigaan” Zürichin Kunsthausin, Barcelonan Macban tai Kölnin Ludwig Museumin kanssa. Brittien Tatea tai New Yorkin MoMaa hän pitäisi suuryrityksinä, jotka museoina ovat eräänlaisia monstereita. Hän sivusi myös taiteen globaaleja rakenteita sen kansainvälisen tuohtumuksen valossa, jonka venäläinen miljardööri Roman Abramovits aiheutti ankkuroidessaan jättiristeilijänsä vuonna 2009 Venetsian biennaalin sisääntuloväylän edustalle.


 “Ooh, Abramoviceja on niin monia”, huokasi Birnbaum – tuolloisen biennaalin päänäyttelyn kuraattori – viitaten arabimaailmaan, Venäjälle ja muihin maihin missä “nykytaide on joutunut vääriin käsiin”. Ruotsia hän arvioi suhteellisen sivistyneeksi paikaksi, missä taide ei ole vain väline, jolla eliitti ilmaisee asemaansa. Toki Birnbaum arveli elämän Modernassakin liikkuvan politiikan ja rahan ympärillä, mutta uskoi museon aseman riittäväksi voidakseen itse keskittyä taiteelliseen sisältöön “suhteellisen korkealla tasolla”. Tuo taso on edellyttänyt pääomakseen näkemyksellistä asiantuntijuutta. Moderna Museetin status valtiollisena virastona ei ole estänyt sitä nousemasta kansainvälisten kärkimuseoiden joukkoon.


Marketta Haila


Taide-lehti 6.6.2013


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä