Tulosta sivuOn hyvä ja paha

owl and boxer taidelehti
Sami Parkkinen: Owl & Boxer, 110 × 133cm, pigmenttivedos Convoy, 110 × 110 cm, pigmenttivedos.

On hyvä ja paha


Mitä hyötyä kuvista on, kun on masentunut? Sami Parkkinen miettii hyvyyttä ja pahuutta.


Volga-työhuone sijaitsee Museokadulla, Helsingin helsinkiläisimmässä ytimessä. Suuren näyteikkunan takaa näkyy 50-lukuun painottuvilla huonekaluilla ja hyvällä maulla bongatuilla esineillä täydellisesti sympaattisen tyylikkääksi sisustettu väljä huone. Tämmöisiä odottaisi näkevänsä vain Tukholman Sofossa. Kirjahyllyä vakoilemalla näkyy Dostojevski, Saarikoski, Tsehov, Camus, Lem, Hellaakoski ja Tatin elokuvia. Levylautasella, tietenkin vinyylinä, lojuu maailman paras levy: Neil Youngin Harvest. Tämä ihminen haluaa parasta. Eiköhän täältä , jos jostakin, löydy isolla itsetunnolla varustettu mainosalan stadilaishipsteri.


Työhuoneen perustaja Sami Parkkinen (s. 1974) on kuitenkin valokuvaaja, joka piti Valokuvataiteen museossa 2010 näyttelyn nimellä Paradise omasta masennuksestaan. Ja itse asiassa vielä viitisen vuotta sitten hän vannoi että karjalaisena hän ei muuta Pohjois-Karjalasta mihinkään. Eikä hän kuvaa mainoksia, vaikka sitä on hänelle kyllä usein ehdotettu.

Parkkinen tuntuu miettivän paljon miten voisi jakaa hyvää. Taide voi olla yksi oleellinen tapa tehdä sitä. Itse asiassa koko työhuoneen synty liittyy taiteen jakamiseen.


– Istuin neljä vuotta sitten tuossa Kuukuun terassilla, olin juuri tavannut elämäni rakkauden. Hän asui ja oli töissä Helsingissä, eikä kaukosuhde tuntunut toimivalta, joten minun oli sittenkin mietittävä muuttoa pois Pohjois-Karjalasta. Huomasin tämän tilan ikkunassa oli vuokrattavana-lapun, ja keksin, että pistän tähän gallerian ja asun itse takahuoneessa.


hibernation taidelehti
Sami Parkkinen: Hibernation, 110 × 133 cm, pigmenttivedos.

...

– Tykkään sekoittaa dokumenttia ja fiktiota. Jos ne sattuu osumaan, niin tulee aika hienoja yhdistelmiä. Oikeastaan joskus tuntuu, kuin todellisuus olisi aikamoista fiktiota.


Tällaiseen näkemykseen tuo kai pohjaa sekin että Parkkinen alkoi tehdä musiikkivideoita, esimerkiksi Kotiteollisuus-yhtyeelle, josta hän myös teki RAI RAI! –dokumenttielokuvan.


– Joensuu on rock-kaupunki, ei siellä kuvataide ole mitenkään oleellisesti esillä. Tuo kolmen vuoden aika oli hyvä kokemus, mutta lopulta kyllästyin rock-kukkoiluun, nahkahousuihin ja jatkuvaan ryyppäämiseen. Kun dokumentin teon aikaan olin käytännössä yhden vuoden bändin keikkabussissa, niin alkoi tuntua, että olemme saaneet molemmin päin tarpeeksi toisistamme. Tuo elämä on myös aika rankkaa. Niillä jätkillä on sata keikkaa vuodessa, siis sata kertaa kännissä ja loput päivät krapulassa. Kysyinkin kerran ystävältäni, basisti Janne Hongistolta, kuinka kauan hän arvelee tätä elämää jaksavansa,  hän sanoi: ”loppuun asti”.


Vuonna 2008 Parkkinen sairastui masennukseen, ja päätti ottaa yhden kuvan joka päivä vuoden ajan. Valokuvataiteen museossa nähdyn Paradise-sarjan kuvissa on ihmisiä tummissaan, on tyhjää latua, on ihminen romuttuneessa autossa. Masennuksenkin aikaiset kuvat ovat moninaisia, eivät yhtä ja samaa, miltä saattaisi tuntua. Parkkinen pohtii masennuksen syitä:


– Ehkä masennuin siksi, että minulla oli tapana kasata asioita itseeni, eikä koskaan päästää niitä ulos. Ehkä olen liian kilttikin, helposti loukattavissa oleva. Sellaiset ihmiset masentuvat helpommin. Maailma on aika julma paikka. Itse asiassa uskon että maailmassa oikeasti on hyvää ja pahaa, ja toiset ihmiset ovat pahan pauloissa, ja käyttävät muita hyväkseen. Hyvät ihmiset ovat niitä, jotka enemmänkin jakavat hyvää toisille. Tämä voi kuulostaa melkein uskonnolliselta näkemykseltä, ja ehkä se vähän sellainen onkin.


(Lue lisää Sami Parkkisen ajatuksista Taide-lehdestä)


Pessi Rautio


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä