Tulosta sivuToivon paviljonki

serlachius

Toivon paviljonki

Hienoa, että keskelle taantumasta kroonisesti kärsivää tienoota ja aikaa, tehdään näinä aikoina huippuunsa viritetty uusi taidemuseorakennus. Tulee mieleen Bilbaon Guggenheimin moneen kertaan toistettu ”narratiivi”.

Taloudellisesti ilmeisen hyvin hoidettu Gösta Serlachiuksen taidesäätiö kun omilla rahoillaan omalle museolleen rakennuksen tekee, niin saa mieleisen. Ja kiinnostavaa on se, että tämän, noin 6 000 neliömetrin museorakennuksen kaikilla mahdollisilla teknisillä herkuilla sai rakennettua 19,5 miljoonalla eurolla, kun Helsingin tilaltaan noin kaksinkertaisen (13 000 m2) Guggenheim-suunnitelman hinta-arvio on yli kuusinkertainen (130 milj e).

No, Serlachiuksen uusi paviljonki, suunnittelijanaan espanjalainen MX_SI architectural studio, ei ole aivan ällistyttävän wow, mutta taitaapa olla riittävän wow kuitenkin.

Puurakenteisuuttaan elegantisti kuuluttava pitkä rakennus jaottuu lasiosien avulla mittaansa keveämmäksi muotosarjaksi. Eri kulmissa olevien lasiseinien heijastuksilla pelataan kerrankin oikeasti massaa häivyttäen.

Jos uudisrakennuksen sisääntulosuppilo vaatiikin vähän totuttelua melko rajuine suhteineen vanhaan rakennukseen, niin vanhan 30-luvun museorakennuksen hieman jo aikanaan vanhahtavan pompöösi symmetria saa uuden rakennuksen suurimmasta massasta hienon vastapuoliskon vastapuolella:, ehkä kuitenkin koko kompleksin paraatipuolella, ranskalaisine puutarhoineen. Rakennus antaa tässä silmän jäädä rentoutuneena vaeltelemaan puuseinissään vaihtelevien runkopalkkien, muuttuvien kulmiensa ja lasivälikkeidensä kiehtovassa rytmissä, puunrunkojen tahdittamana.

Sisätiloissa, auloissa ja ravintolassa löytää yllättävän tuttua skandinaavista henkeä, ovathan suunnittelijat Boris Bežan, Héctor Mendoza ja Mara Partida kuulemma Alvar Aalto -faneja. Koska nykyajan museossa tekniset tilat vaativat paljon, on näyttelytilaa rakennuksessa yhteensä maksimissaan n. 1 200 m2. Osaa väljistä auloista voi myös toisinaan käyttää teosten esillepanoon. Tiloista suurin on kuitenkin jo yksinään 600 m2, Helsingin taidehallin kokoluokkaa. Valtavan korkea tila mahdollistaa hyvinkin suurisuuntaiset ratkaisut, mutta samalla se helposti luo näyttelyyn hieman messuhallimaista henkeä. Koska koko näyttelyala jakautuu vain kolmeksi tai neljäksi suureksi tilaksi, se tuo kokonaisuuteen joustavuutta, mutta myös vaatii lähes aina tietyn määrän erillistä näyttelyrakenteiden valmistamista.

Arkkitehtuuri, joka pelaa valolla ja lasi-ikkunoiden heijastuksilla, tekee näyttelysaleista poikkeuksellisen valoisat, mutta samalla se vaatii kylkiäisekseen vaativan ja arvatenkin piinallisen tarkasti huollettavan pimennysteknologian.

Joka tapauksessa, tämä miellyttävä toivon majakka taloudellisen matalapaineen keskellä konkretisoi myös sen uudistuksen, että Suomi on saanut uuden ison nykytaiteen instituution. Gösta Serlachiuksen säätiö alkaa säännöllisen nykytaiteen näyttelytoiminnan lisäksi ostaa nykytaidetta. Museonjohtaja Pauli Sivosen mukaan varsinaista vuosibudjetoitua määrärahaa ei ole, mutta hankintoja voidaan tehdä aina harkinnan mukaan – keskitytään harvoihin, mutta toivottavasti hyviin. Sama linja koskee myös vanhan taiteen hankintoja: ”aukkoja” ei väkisin täytellä, vaan hankittavan teoksen on aina tarkoitus parantaa kokoelman painoarvoa.

Pessi Rautio


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä