Tulosta sivuPääkirjoitus

Mitä tila tekee taiteelle?

 

Kevät on kuhistu näyttelytilojen muutoksista. Rauman Lönnströmin taidemuseon rakennus, Helsingin perinteinen Kluuvin galleria ja Espoon Aarni-galleria lopettavat. Toisaalta uutta rakennetaan, Mäntän Serlachiuksen taidemuseo saa alkukesästä uuden rakennuksen, ja Amos Andersonin taidemuseon aikeet uudeksi museokompleksiksi toteutuvat. Tilat muuttuvat, eikä sillä ole välttämättä suurta vaikutusta taiteen sisällölle, kun uudet tilat vain suunnitellaan taiteen esittämiseen. Uhkana on vain se, että taide voikin muuntua toisenlaiseksi, kuin mitä suunnitellaan. Meneekö taide tyystin kaduille, sosiaalisen piiriin. Ja jos, niin onko se siellä pienempien, facebookryhmien kokoisten porukoiden, omaa juhlaa?


Kesällä tosin tuntuu, että tiloja kyllä olisi, mutta mistä niihin taidetta saataisiin. Maakuntien taidemuseoiden näyttelyohjelma on tänä vuonna harvinaisen ohutta, samat näyttelyt kiertävät läpi kaikkien museoiden tai esillä on omia kokoelmia. Kun näyttelyiden tekemiseen ei ensin anneta resursseja, ei ole kaukana se, että joku poliitikko keksii kysyä miksi näitä museoitakaan sitten on.


Kesällä toki taide kukkii vielä vanhoissa kouluissa, meijereissä, kartanoissa ja makasiineissa. Vaikka ainakin tietynlaista taidetta voi esittää melkein missä vain, luo taidetta ympäröivä rakennus taidekokemukselle oman vahvan luonteensa. Jonkinlainen, vielä kai tutkimaton asia onkin se, mitä vaikutti taiteen olemukseen, että 1980-luvulta lähtien ympäri länsimaailmaa alettiin taidetiloja sijoittaa kaupunkien keskustoista poistuvien raskaan teollisuuden rakennuksiin. Tiili- ja betoniseinien, ja korkeiden salien ja isojen korkeuserojen estetiikka vaati omanlaisiaan teoksia. Pieni teos hävisi, tilaan levittäytyvä teos pystyi kamppailemaan taiteen uudessa tilassa. Teokset vaativat paljon ihan silkkaa materian volyymiä, ja sen tarve ratkaistiin joko siten, että taiteilijat keräsivät teoksiinsa paljon käytettyä tavaraa, laativat siitä kokoelmia, tai sitten niin, että he ryhtyivät suuremman rakentamisprosessin kapellimestareiksi, suunnitteleviksi tuotantopäälliköiksi. Eräs alalaji jälkimmäisestä on videotaidekin suurine projisointeineen.

Taideteokset muuttuivat, viimekädessä yhteiskunnan taloudellisen rakenteen muutoksen  takia.


Jos jokin tässä vähän hävisi, se varmaankin oli taide, joka perustui joko kädenjälkeen tai tulkinnan pieniin variaatioihin kuten vaikkapa pienoisveistäminen ja grafiikka, tai hienovaraisiin sävyeroihin, kuten esimerkiksi osa abstraktista ilmaisusta. Näistäkin lajeista parhaat kuitenkin säilyivät ostavan yleisön suosiossa.


Taidemaailmat eriytyvät taas tässäkin. Tämä asettaa vaatimuksia niin medialle, joka kuvataidetta vielä laajemmin yrittää seurata, kuin vaikkapa museoille, jotka kokoelmateoksiaan harkitsevat. Otetaanko ajan taiteen kuvat laajasta ja kalliista, museotaiteesta, vai perinteisen pienestä ja kalliista, sitä joka on taidetta ostavien ihmisten harkinnassa. Vai katsotaanko jotakin muuta kuvaa?


Kun taiteilijat kamppailevat toimeentulostaan, voisiko miettiä, mikä voisi olla sellainen teos, ja sellainen hinta, jotta taide voisi laajentua ulos boxeistaan vähentämättä terävyyttään  – kaiken maailman ihmisille ostettavaksi, koteihin säilöttäväksi.

 

Pessi Rautio

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä