Tulosta sivuPääkirjoitus

Vähemmän on taas enemmän

 

 

Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyyn liittyvässä kirjasessa oli näyttelyn taiteilijoiden ajatuksia siitä, miten he mieltävä taidenäyttelyn. Eräs nimeämätön kommentti (tästä jostakin syystä vain englanninkielisestä tekstistä) jäi askarruttamaan. Taiteilijan mielestä käytäntö esittää useita töitä näyttelyssä oli outo. Hänelle ideaali olisi yksi teos per näyttely. 

 

Tosiaan, miksi aina oletamme että taidenäyttelyssä on liuta teoksia? Riittäähän meille teatterilipunkin vastineeksi yksi esitys, tai yhdellä kerralla julkaistaan – ja ostetaan – vain yksi romaani. Toisaalta, runot myydään yleensä ”kokoelmina”. Konserteissa, myös klassisen musiikin puolella, esitetään useampi kappale. Popmusiikkia ajatellaan yhäkin usean kappaleen paketeissa: albumillisina.

 

Kysymys on varmasti kuvataiteen sisäisestä muutoksesta, teosten muodon muutoksesta. Aikoinaan oli taloudellisesti järjetöntä järjestää tila yhden taulun esittelyyn. Mutta nyt tekijän näkökulma on toinen: kun teosta varten on ottanut haltuunsa tietyn asiakokonaisuuden, miettinyt sille sopivan käsittely- ja esittämistavan, etsinyt sopivat välineet ja mahdolliset avustavat toteuttajat, niin kysymys on isosta ja ainutlaatuisesta tuotannollisesta prosessista, jonka seurauksena tulee teos. Tällaisen liittäminen miltei sattumanvaraisesti johonkin aivan toisia asioita toisella tavalla käsittelevän prosessin tuloksena syntyneeseen teokseen on väkinäistä, ellei jopa väkivaltaista.

 

Tämä sama asia on ymmärrettävissä myös katsojan kannalta. Usein suurnäyttelyissä, biennaaleissa, toivottomuudesta tulee aika läheinen näyttelykaveri, kun alkaa hahmottaa, kuinka loputtoman tuntuinen määrä omaksuttavia asiakokonaisuuksia edessä vielä onkaan, kun jo nämä kolme ensimmäistä teosta olisivat riittäneet.

 

Tämän taideteoksen ”yksilöllistymiskehityksen” eräs ilmentymä on tietysti sekin, että eivät kansainvälisintä ja tämän hetken kuuminta nykytaidetta Suomeen tuottavat organisaatiot Ihme-nykytaidefestivaali tai Checkpoint Helsinki tänne rekallista tauluja tuo. Ne tuovat taiteilijan, joka tekee yhden ”produktion”. Taide etääntyy näin ostettavan objektin statuksesta, mutta toisaalta yhdestä teosta syntyy sitäkin painokkaampi – ja maineikkaampi – väite.

 

Yhden teoksen politiikan lisääntymiselle on taiteen sisällöllis-muodollisten muutosten lisäksi siis eräs syy myös siinä, että yksittäinen teos on helpommin tiedotuksellisesti ja myös siellä some-maailmassa hahmotettavissa kuin iso kokoomanäyttely kymmenine teoksineen.  Jos kysyy ystävältään mielipidettä näyttelystä, on huomattavasti helpompi jatkaa keskustelua, kun ei tarvitse ensin käydä läpi, olemmeko molemmat huomanneet samat teokset. Yhdestä on helpompi olla mielipide kuin monista.

 

Silti taiteenkin muuttuessa jonkinlainen kuluttaja-ajatus saattaa vielä säilyä. Rahalle on saatava vastinetta, ja se tarkoittaa monia teoksia yhdellä pääsylipulla. Se on se rako, johon esimerkiksi Suomen kesänäyttelyt ovat aina iskeneet. Yksityiset, yleensä lähes talkoopohjalta järjestettävät kesänäyttelyinstituutiot ovat pysyneet täpärästi pinnan yläpuolella vuodesta toiseen pientenkin avustusten myötä. Nyt avustuksia on tullut monelle taholle niukalti. Ehkä tänä kesänä, jos koskaan, kannattaa kiertää Suomen taidekohteita, sillä ensi vuonna niitä ei välttämättä enää ole. Paitsi tietysti on, jos nyt niitä oikein kovasti kierrämme.

 

Pessi Rautio

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä