Tulosta sivuAteneumin uusi kokoelmaripustus

 

2775-suomen-taiteen-tarina-kuva-kansallisgalleria-hannu-pakarinen-2


Marcel Schmalgemeijer ja uusi ripustusparadigma


 

Millainen on hyvä ripustus? Vastaukset tähän(kin) kysymykseen ovat epäilemättä aikaansa sidottuja. Ilmeistä on kuitenkin, että lahjakkaan alankomaalaisen Marcel Schmalgemeijerin näyttelyarkkitehtuurilla on ratkaiseva merkitys Suomen Kansallisgallerian kokoelmanäyttelyn uuden ilmeen puhuttelevuudelle. Ateneumin taidemuseon uusi kokoelmaripustus on visuaalisesti antelias yhdistelmä tiheää klassista epookkiripustusta ja esteettistä, teoksille yksityistä tilaa antavaa esillepanoa. Ateneumissa näitä kahta ripustustraditiota yhdistää oleellinen esteettinen elementti, syvien ja rauhallisten sävyjen nostaminen näyttelysalien seinille.


Onko ripustus parhaimmillaan silloin, kun sitä ei huomaa? Pitäisikö kuvan tilassa oleminen olla samalla tavalla transparenttia kuin mimeettisen kuvan pinta, jonka katse huomaamattaan lävistää kulkiessaan syvyysilluusiota etsien läpi kuvan materiaalisten kerrostumien? 


Kansallisgalleriassa uutta ripustusta ei voi olla huomaamatta. Edellisen kerran Ateneumissa tehtiin laaja ja perusteellinen näyttelyripustuksen uudistus vuonna 2007 museonjohtaja Maija Tanninen-Mattilan aikana. Silloin kokoelmat siirrettiin museon kolmanteen kerrokseen ja kakkoskerros muutettiin vaihtuvien näyttelyjen tilaksi.


Nyt kokoelmat on palautettu takaisin toiseen kerrokseen. Epookkiripustuksen aikajänne alkaa vuodesta 1809 ja päättyy toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Museon ensimmäisessä kerroksessa avataan syys-lokakuun vaihteessa kokoelman teoksia 1950- ja 1960-luvulta esittelevä osa.


2776-suomen-taiteen-tarina-kuva-kansallisgalleria-hannu-pakarinen-3


Aiemmissa kokoelmaripustuksissa ”suomalaisen taiteen” alku oli sijoitettu Oulussa syntyneet Isak Wacklinin karuun rokokoohon ja Skellefteåssa syntyneen Nils Schillmarkin viileään kustavilaiseen klassismiin. Nyt Suomen taiteen tarina alkaa hiukan myöhemmin, Alexander Lauréuksen maalauksesta Tulipalo yöllä talonpoikaistalossa (1809). Vuosi 1809 ei ole mikään sattumavalinta. Suomen sodan seurauksena Suomen monisatavuotiset siteet emämaa Ruotsiin katkesivat. Itäisestä maakunnasta tuli autonominen suuriruhtinaskunta osana Venäjän keisarikuntaa.


Näyttely tekee uusia rinnastuksia ja nostaa esiin teoksia, joita ei ole nähty pitkiin aikoihin. Se myös kytkee taiteen ja taidemaailman ajan yhteiskunnallisiin tapahtumiin. 


Pääsalissa katsoja pääsee lähelle Albert Edelfeltin Lapsen ruumissaattoa, Hugo Simbergin Haavoittunutta enkeliä ja Eero Järnefeltin Kaskea. Esillä on myös naturalismia ja valo- ja värimaalausta. Nimet Edward Munch, Allan Österlind, Anders Zorn ja Ilja Repin kertovat, että Suomen taide ja kansainvälinen taide esitetään rinnakkain. Sekin toimii hyvin.


Alussa on kuitenkin maisema sellaisena kuin 1800-luku sen näki – Gudea, Holmbergia, Churbergia, Westerholmia.


Kierros jatkuu henkilökuvien kautta Kalevalataiteeseen ja symbolismiin. Uudemmassa osiossa on omat teemansa kuten Sodan sävyjä, Kaupunki, Edistys ja epäusko. Taiteilijoiden omakuvagalleria on tiheydessään vaikuttava osoitus taiteilijarintaman leveydestä – ja myös täydennys Ateneumin julkisivun taiteilijapantheoniin.


Tiheä salonkiripustus on muutamassa salissa hyvinkin runsasta mutta kiertoa rytmittää väljästi ja ”esteettisesti” ripustetut tilat.


Schmalgemeijer työskenteli vuoteen 2008 saakka teatterilavastajana ja valosuunnittelijana. Sen jälkeen hän on toiminut näyttelysuunnittelijana etupäässä kotimassaan Hollannissa, missä hän suunnitellut visuaalisesti rikkaita ja hienon kekseliäitä näyttelyitä Amsterdamin Eremitaasin, Stedelijkin, Riksmuseumin, van Gogh -museon, Haagin Gemeentemuseumin ja Groninger Museumin kanssa. Ateneumiin hän teki Arjen sankarit -naturalisminäyttelyn vuonna 2011. Tilagrafiikasta vastasi silloin kuten nytkin Mariëlle Tolenaar.


Värin tuominen seinille on Schmalgemeijerin tavaramerkki, ja täytyy myöntää että taas se toimii.  Pääsalin tumma harmaa, symbolismisalin syvä Bordeaux, Kalevalasalin vihermaa, henkilökuvasalin turkoosi, maisemasalin merenvihreä ja Sodan sävyjen oliivinvihreä ovat robusteja maavärejä, tuhteja muttei räikeitä. En tiedä kumpi tuo enemmän syvyyttä maalausten väreille, tausta vai sittenkin lähes subliimi valo, joka nostaa kuvat hienosti esille.


Veistokset – ne, joihin Barnett Newman kompastui kun perääntyi katsoessaan maalausta – ovat harkitusti sijoitettuja näyttelysaleihin. Visuaalisesti tehokkaita – taas valon ansiosta – ovat Wäinö Aaltosen Graniittipoika sekä kullattu Musica.

Ripustus on rakennettu myös narratiiviksi, jonka tärkeänä osana toimii uusi kokoelmajulkaisu Suomen taiteen tarina.  Kirjassa museojohtaja FT Susanna Pettersson kertoo 1840-luvulla perustetun Suomen Taideyhdistyksen hyvin ohjelmallisista ajatuksista siitä, millaisia teoksia Suomessa tarvittiin. Taiteilijoiden toivottiin maalaavan ja veistävän Suomelle kasvot: maiseman, kansan, merkkimiesten kuvat ja historian tärkeimmät tapahtumat.


Kansallisgalleriassa on maan vanhimman ja laajimman taidekokoelman lisäksi myös laajat arkisto- ja dokumenttikokoelmat, johon suomalaisen taidekentän rakentuminen on taltioitunut. Eräs näyttelysaleista on tapetoitu kopioilla taiteilijakirjeistä, valokuvista, dokumenteista ja luonnoskirjoista, joista monet liittyvät näyttelyssä esillä oleviin klassikkoteoksiin. Arkistoaineistojen esittely korostaa museon merkitystä tutkimuksellisen tiedon säilyttäjänä ja lähteenä.

                                                                                                                                 

 

Helene-Schjerfbeck
Helene Schjerfbeck, Haavoittunut soturi hangella, 1880, öljy kankaalle, 39 cm × 59,5 cm, Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis.
                                                                            

Schmalgemeijerin epookkiripustus avaa vistoja ripustusparadigmojen historiaan. Kun maalaus on suunniteltu tiettyä tilaa varten ja tehty sen pinnoille – kuten muraalimaalaus – ei vielä olla tekemisissä varsinaisen ripustamisen kanssa. Ripustamisen historia on synkroninen varsinaisen taulumaalauksen kehittymisen kanssa, ja siitä alkoi kehittyä normi 1500-luvun Venetsiassa. Tizianin maalaukset ovat suorakaiteen muotoisia, kehyksellä ympäröityjä kuvallisia esityksiä, jotka sananmukaisesti ripustettiin seinille.


Taidemuseota ei kuitenkaan vielä ollut. Sen edeltäjänä voi pitää Kuriositeettikabinettia. Kunst und Wunderkammerin kokoelmapolitiikka oli määrittelemätöntä ja kokoelmat sekalaisten outouksien yhdistelmiä, joiden tarkoituksena oli viihdyttää ja hämmästyttää. Bolognalainen markiisi Ferdinando Cospi meni 1600-luvulla tässä asiassa päätyyn asti. Hän palkkasi lyhytkasvuisen ihmisen – kuriositeetin itsekin – esittelemään kokoelmaansa.


Kehittyvät luonnontieteet ja orastava taidemuseolaitos tekivät 1700-luvulla lopun näistä ylhäisön ja ruhtinaiden leikeistä. Luonnontieteilijät Georges-Louis Leclerc (Comte de Buffon, 1707-88)  ja Carl von Linné (1707-78) kehittivät kasvien ja eläinten taksonomiaa, ja sen käsitteistöön kuuluvat suvut ja lajit saivat vastineensa taidekokoelmien koulukunnista ja taiteilijuuksista.


Vuonna 1750 avattiin Pariisin Luxembourgin palatsissa Ranskan ensimmäinen museomainen galleria, jossa 100 kuninkaallisiin kokoelmiin kuuluvaa teosta oli järjestetty vertailevan tyylikritiikin perusteella. Vuonna 1793 avautui Louvre, jonka taiteen esillepano perustui kronologiaan ja kansallisiin koulukuntiin. 


Lars Saari


(Lue Taide-lehdestä lisää uudesta Ateneumin kokoelmaripustuksesta.)

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä