Tulosta sivuPääkirjoitus

Mitä saa millillä?

 

Aamulehti otsikoi 21.5. poikkeuksellisen ison juttunsa helsinkiläisestä gallerianäyttelystä: ”Suomeen tuli myyntiin miljoonan euron puulaatikko”. Forsblomin galleria ei tosin vahvista Ai Weiwein teosten hintaa, mutta jos miljoonan euron hinnalla tosiaan saa yhden teoksen, niin Suomessa saman maksaa näköjään yksi sali Ateneumista.


Jane ja Aatos Erkon säätiön lahjoitus oli Kansallisgallerian varainkeruukampanjan ensimmäinen merkittävä ja arvokas panostus, joten yksi sali nimetään säätiön mukaan. Kampanjassa myös museon vierailijoita rohkaistaan lahjoittamaan lipun oston yhteydessä vaikkapa kaksi euroa.


Mukavaa Kansallisgallerialle on sekin, että valtio maksaa sille 2,5-kertaisesti jokaisen kerätyn euron. Systeemi voi tosin johtaa ajatukseen, mistä nuo 2,5 miljoonaa ovat nyt pois tämän lahjoituksen myötä? Ja onko niin, että julkinen sektori näin kiihdyttää omien yksiköidensä viehättävyyskilpailua sponsorien silmissä, ja luovuttaa toisille eettisen vallan päättää rahoituksen painotuksista?

Ja sekin mekanismi askarruttaa, että mitä enemmän yksityistä rahaa virtaa tiettyyn kulttuurikohteeseen, sitä enemmän sitä itse asiassa näin myös kuluu julkiselta puolelta. Julkinen kun kuitenkin omaehtoisesti toimiessaan säästää yhä kiihtyvästi: HAM-museon hankintamäärärahat pudotettiin liki kolmannekseen edeltäneestä. 58 000 euroa on Suomen isoimpiin kuuluneelle taidemuseolle aika vähän osteluun tässä Weiwei-maailmassa.


Yhteistyörahan tulo kulttuuriin siis oikeastaan voi tietyissä tapauksissa rakenteellisesti vähentää julkisen (vero)rahan muihin tarpeisiin käytössä olevaa määrää, ja olla sikäli omiaan kiristämään jo virinnyttä vastakkainasettelua ”hyödyttömän” ja ”elitistisen” kulttuurin ja ”välttämättömän” muun välillä.


Jos julkinen taho nyt sitoutuisi takaamaan kulttuurialan perustoiminnan kaikissa olosuhteissa, tämä ristiriita vähenisi ja samalla yhteistyöraha voisi saavuttaa todellisia kulttuurisia uudistuksia ja miksipä ei myös näyttävyyttä lisääviä tekoja.

Yksityinen raha voi tietenkin pyörittää taidemaailmaa ”luonnollisellakin tavalla”, esimerkiksi ostamalla taidetta – ilman suurempia toitotuksia. Kulttuurinen arvonantoa kuuluukin antaa niille, jotka ovat hankkineet itseään miellyttävän teoksen kantaa ottavalta taiteilijalta Ai Weiweiltä. Mutta ehkä vielä suurempi arvonanto kuuluu niille, jotka ovat keränneet samalla rahalla suuremman liudan teoksia – ja näyttävät niitä julkisissa paikoissa, kuten vaikkapa Heinojen taidekeräilijäperheelle, jonka säätiöidyistä teoksista osa on esillä Helsingin taidemuseossa, tai Seppo Fräntille, joka esitteli anarkistista taidekokoelmaansa keväällä Lapinlahden entisessä mielisairaalassa.


Pessi Rautio


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä