Tulosta sivuArtikkelit


Vuosikymmen kasarissa


1980-luku oli muutakin kuin

rohkeaa väriä ja kuumia taidemarkkinoita


85 4

Kuvataiteen kahdeksankymmenluvusta kokoontuivat keskustelemaan,
Kuvataideakatemian vararehtori, valokuvaaja Jan Kaila (s. 1957), taidehistorioitsija ja Valokuvataiteen museon entinen johtaja Asko Mäkelä (s. 1958) ja taidemaalari Anna Retulainen (s. 1969) sekä Pessi Rautio (s. 1965).

Pessi Rautio: Missä merkeissä teidän 1980-lukunne meni?

Anna Retulainen: Muistan kuinka sain oikein herätyksen ARS 83 -näyttelyssä. Se oli suuri määrittäjä minun taiteilijaksi tulemisessani. Kun vielä tulin maalta, se oli todellakin jotakin aika ihmeellistä.

Asko Mäkelä: Minä taas tulin Pohjanmaalta Helsinkiin opiskelemaan syksyllä 1979, aluksi luin lähinnä designia ja arkkitehtuuria. Mutta olin jo käynyt Orivedellä taidekritiikin kesäkurssin, ja kirjoittanut kritiikkiä paikallislehteen. Jotenkin satuin tutustumaan äkkiä moniin ihmisiin, varsinkin eri alojen taiteilijoihin.  Niinpä jo keväällä 1980 kävelin Vanhalle ylioppilastalolle ja kysyin että kun teillä on tuolla noita huoneita vapaana, niin voisiko sinne perustaa taidegallerian. Toimistossa sanottiin: ”ai tämmöinen tapaus”, ja Vanhan galleria sai alkunsa.

Toisessa näyttelyssä siellä oli muuten Jan Kaila, joka toi sinne valokuvia. Opiskelitko sinä jo silloin?

Jan Kaila: Opiskelin elämää. Olin silloin siviilipalveluksessa. Muistan kyllä sen näyttelyn nimenkin, se oli Angst – kertomus psykiatrisesta potilaasta. Siellä oli minun ottamiani kuvia näistä potilaista tummaa taustaa vasten, ympyrään aseteltuna ja keskellä oli sairaalasänky. Kuvien yhteydessä oli Teppo Turkin fiktiivinen, mutta tosikertomuksiin perustuva tarina yhden potilaan elämästä. Se oli itse asiassa installaatio, vaikka en ollut sellaista sanaa ikinä kuullut. Olitko sinä?

Mäkelä: En ollut. Mutta se oli juuri tuollaista, että vain alettiin tehdä jotakin. Taloudellisia paineita ei ollut, koska kukaan ei ostanut mitään. Sinänsähän täällä oli silloin jotenkin ihanan hiljaista. Kaikki ikään kuin miettivät, että ”nyt kohta pitäisi tapahtua jotakin” sen 1970-luvun jälkeen. Siksi oli helppo vastata odotuksiin tekemällä jotain poikkeavaa ja aukaista mahdollisuuksia.

Retulainen: Tuo oli piirre, jonka huomasin Taide-lehdistä, että tehtiin jotenkin huolettomasti erilaisia näyttelyproggiksia. Oli erilaisia nuoria ryhmiä, jotka saivat myös kovasti tilaa lehdessä. Nykyäänkin nuorilla taideopiskelijoilla on voimakas tahto tehdä omia juttuja, instituutioiden ulkopuolella, mutta sellaiset eivät juuri tule esille julkisuudessa.

Kaila: Minä olin ollut Tukholmassa jonkin aikaa juuri 1970-luvun lopulla, ja oli kyllä niin, että koko Helsinki näyttäytyi tosi ankeana silloin. Portsareilla oli poliisin valtuudet, ihmisiä hakattiin. Ei voinut vaihtaa ravintolassa pöytää juomalasin kanssa. Juuri kaikkeen tähän osaltaan reagoivat esimerkiksi Elmu ja punk-liike, samoin kuin vaihtoehtolehdet: Aura, Näköpiiri, Valokuva-lehti ja Kulttuurivihkot, joka ei enää ollut niin tiukkapipoinen.

Tätä uutta henkeä näkyi hyvin vähän Taide-lehdessä. Luulen, että myös Taideakatemian koulu oli hyvin konservatiivinen siihen aikaan.

Mäkelä: Opetus oli hyvin maalauspainotteista. Paul Osipowin takia kuitenkin siellä sai tehdä paljon muutakin. Mutta päämäärät oli aika lailla hukassa. Oikeastaan ilman Inter-railia silloin ei olisi ollut mitään. Pitää muistaa, että silloin kaikki uusi lähti enemmän tai vähemmän fiftareiden, punkkareiden ja futuristien piiristä. Ö-ryhmähän oli punk-piireistä. Sitten vielä Suomi-rokki alkoi todella nousta.

89 4

Mutta pitää muistaa, että esimerkiksi Helsingin Kalliossa oli 3-4 kapakkaa, jossa saattoi yleensäkään käydä. Nyt pelkästään Kalliossa lukuisissa kapakoissa soittaa bändejä, jotka on tunnettuja Kalliossa ja Shanghaissa. Toiminta on hyvin hajautunutta nykyään. Silloin toiminta keskittyi muutamiin paikkoihin, kuten Vanhalle, Tavastialla tai Kaisaniemen Einstein-klubille. Image-lehden tapahtumista tuli legendoja juuri taiteidenvälisyyden vuoksi.

Retulainen: Ei ole tosiaan enää olemassa yleistä taiteilijakapakkaa kuten Kosmos kai tuolloin. On erilaisia paikkoja, jotka on tiettyyn musiikkiskeneen yhteydessä. En minä tiedä, mihin nyt pitäisi mennä, jos aikoisi keskustella eri alojen taiteilijoiden kanssa.

Rautio: Taide-lehdissä käytiin artikkeleissa aika lailla huolellisesti läpi sitä, mitä muualla maailman taiteessa tapahtui ja on tapahtunut. Se yllättää, että lehti ei ollut kovin päivänkohtainen, näyttelykritiikkejä ei oikeastaan ollut. Käsiteltiin suuria asioita ja pitempiä ilmiöitä ja yritettiin avata teorioita.

Mäkelä: Taide-lehdissä oli näköjään siinä 1980–83 valtavasti yleisiä keskusteluja eri teemoista. Sitten 84–86 asetutaan jo sisään uudistuneeseen galleriamaailmaan. Aluksihan oli vain Artek. Mutta lehdeltä kesti vähän aikaa huomata nämä Pelinien, Kristan ja muiden galleriat.

Kaila: Minulle tuo 80-luvun alku oli jonkinlaista ajelehtimista, pohdin ammatinvalintaa. Nyt tuntuu, että tuolloin oli iso juopa taiteilijaliittojen ns. virallisten taiteilijoiden ja jossain rajamailla olevien tekijöiden välillä. Valokuvataide oli ehkä tärkeimpiä katalysaattoreita tässä taidemaailman ulkopuolelta tulemisessa. Ne olivat aluksi täysin erilliset maailmat. Hippolyte-galleria oli tässä tärkeä, ja Ismo Kajander. Muistan kuinka minulla valokuvaajana ei ollut mitään kiinnostusta siihen ”varsinaiseen” kuvataiteeseen, en muista kävinkö edes katsomassa ARS 83:n.

Taide-lehdessä oli sitten iso valokuvateemanumero vuonna 1984, ja siinä esiteltiin samaan aikaan Ansel Adams ja Cindy Sherman. Ihmeellisesti samassa tilanteessa yritettiin äkkiä tehdä koko valokuvataiteen modernismin legitimaatio ja sitten sen postmodernin legitimaatio.

Mäkelä: Nuorella kaartilla oli suuri merkitys valokuvan uudelleenarvioinnissa. Vanhan gallerian näyttelyistäkin puolet oli valokuvia. Ja vaikka Taide-lehdessä esimerkiksi käsitetaiteesta kirjoitettiin, oli se kuitenkin Suomessa hirveän jälkijättöistä.

Retulainen: Joissain lauseissa lehdessä miltei teilattiin koko asia. Mutta 80-luku nykyään niin yleisesti mielletään maalauksen nousun vuosikymmenenä kaikkine isoine nimineen: Marika Mäkelät, Silja Rantaset. Minäkin ehdin nähdä Leena Luostarisen juhlaviikkonäyttelyn jne. Nämä maalarit kuitenkin yllättävästi näkyivät lehdessä yleensä vain osanottajina keskusteluissa jostakin aiheesta. Maalaus ei ollut ollenkaan selvästi etusijalla. Hauskaa on että oikeastaan kaikki nämä keskustelijat ja kirjoittajat ovat kaikki jääneet jäljelle keskustelemaan.

Kaila: Tuo maalauksen poissaoleminen voi johtua siitä, että Taide-lehti ei ollut selvästi galleriamaailman lehti. Tällaisilla uutisilla, ylikuumentuneista myyntimarkkinoista, tai että sitten joku Weckman osti miljoonalla talon Ranskasta, oli isoimmat mediat. Siksi ne ovat jääneet mielikuvaksi ajasta.

Retulainen: Näin maalarinammatin näkökulmasta muistan, että viime aikojen keskusteluissa 80-lukuun on liittynyt jotakin oudon negatiivista. On pohdittu, onko siitä jäänyt muuta arvokasta jäljelle kuin se tietty iso energia. Mutta tämä keskustelu, myös maalauksesta, olikin kaikki hirveän älyllistä. Minusta tuntuu, että käytiin läpi sitä, että kun 1970-luku oli maalauksessa ollut aika lailla selvästi kuvia, niin tässä haluttiin kääntyä sisään.

80 3


87 3


Rautio
: Abstraktiota pohdittiin paljon. Oli käännöstekstejä Ad Reinhardtilta jne.
 
Kaila: Pedagogia näytti olevan vuosikymmenen alussa vahvassa roolissa. Nähtiin ihan eri lailla, että taidetta voi opettaa, voi kertoa miten asiat ovat. Nykyään sellaista asennetta ei ole, kun kaikki on korkeintaan ”interesting” ja voidaan esittää vain varovaisia ehdotuksia. Mutta tuolloin oli keskeisiä kirjoittajia, jotka toivat sisään johonkin uuteen näkökulmaan. Yksi oli Mallander. Kimmo Sarje oli nuori ja leikkasi aikamoisella kapasiteetilla poikki ajassa esiintyneisiin ilmiöihin. Sitten oli myös Tom Sandqvistin syvä skandinaavisuus, mikä ulottuvuus on täysin kadonnut EU:n myötä.

Mäkelä: Tukholman merkitys oli valtava, Moderna museet ja Kulturhuset olivat pitkään ainoita lähipaikkoja nähdä kansainvälistä nykytaidetta.

Rautio: Mutta näitä taiteen vuosikymmeniä läpikäytyäni, tuntuu 80-luku ensi kerran siltä, kuinka melkein kaikki silloin toimineet toimivat taidemaailmassa ihan samaan malliin: Erkki Pirtolat, Kuutti Lavoset, Eija-Liisa Ahtilat ja muut.

Kaila: Se kertoo tietysti siitä, että ihmiset aloittivat hirveän nuorena. Nimetkääpä joku 25-vuotias taidekirjoittaja nyt. Tärkeä oli myös Lauri Anttila, jonka romantiikka- ja maataideohjelma oli hyvin vaikuttava. Hänellä oli myös aivan unohdettu hieno juttutyyppi: matkapäiväkirja.

Rautio: Jos matkapäiväkirja on periaatteessa sellainen, että mennään jonnekin ja huomataan joka päivä jotakin uutta hienoa ja siitä sitten kerrotaan muille, niin sellaista on ehkä tänä päivänä vaikea tehdä, kun on tunne siitä että kaikki jo tiedetään ennestään.

Kaila: Se ei ole muuttunut paljonkaan, että meillä ei ole nytkään liiaksi tärkeitä ulkomaisia näyttelyitä. Näkökulma on äärimmäisen kapea, jollei itse matkusta ulkomaille – tai mene internettiin. Mutta onko nykyään niin, että kun netistä näkee niin helposti niin paljon, ei sitten oikeasti tule käydyksi muualla?

Retulainen: Minusta viimeaikaisessa keskustelussa kansainvälisyydestä se nähdään kauheasti subjektin kautta. Puhutaan millaista on ”minun kansainvälisyyteni”. 80-luku on nähty subjektivismin nousun aikana, niin kyllä tämä nykyinen aika sitä vasta onkin. Kansainvälisyys on minusta hedelmällistä, jos siitä ei tarvitse erikseen puhua. Mutta nyt on kyllä taiteilijoitakin niin paljon, että ehkä kaikki ovat epäluuloisia toisiaan kohtaan. 80-luvulla oli varmaan vähemmän.

Mäkelä: Oli oli, kaikkihan tunsi toisensa. Helposti unohtuu 80-luvun voimakas yhteinen tekeminen, oli Rauhanjuna-kietuetta, monenlaiset vaihtoehtoliikkeet ym. Eri sukupolvet istui samoissa pöydissä. Oli vahva taiteidenvälisyys. Muistan kun lautta lähti Tukholmaan jossa oli Laurie Andersonin konsertti, siellä olivat kaikki Ari Taskisesta Jyrki Siukoseen.

Retulainen: Minulle nämä ”näyttelykatsaukset”, lehden pari viimeistä sivua, joissa on pelkästään kuvia yhdestä teoksesta per näyttely, ovat tolkuttoman tärkeitä. Sieltä näkee mitä silloin on oikeasti tehty, miltä se on näyttänyt. Luulen että se, että ei ollut kritiikkejä johtui siitä, että jokainen joka oli jotenkin aktiivinen oli joka tapauksessa mukana lehdessä. Oli sellainen taiteilijayhteisön tunne. Tuntuu kuin koko lehdessä ja innossa keskustella taiteen kysymyksistä oli talkoohengen tuntua. Nykyään, kun taiteilijoita on valtavasti enemmän, kritiikki on tarpeellinen keino nostaa edes joku taiteilija esiin.

Mäkelä: Kyllä joukko oli pienempi. Oli myös melko varmaa että kun pääsi koulusta, jonkun apurahan ennemmin tai myöhemmin varmaan sai. Sitten kyllä oli myös nämä vähän ulkopuoliset. Pisti silmään, että MUU Ry:stä kirjoitettiin aika vähän.

Kaila: MUU kävi hämmästyttävän nopean muutoksen. Ensin oli pari isoa näyttelyä, jossa profiloiduttiin kaikkien entisten taiteilijaliittojen ulkopuolisten määrittymättömien alojen järjestöksi. Parin vuoden päästä Muu olikin nimenomaan uuden median asialla ja sitten pian se oli jo virallinen taiteilijajärjestö. Lehteen videotaide tulee oikeasti vasta joskus 1985–87 välillä. Silloin videotaide nousee nimenomaan hyvin älyllisenä manifestaationa, ja kriittisen teorian ilmentymänä, esimerkiksi kun esiteltiin perusteellisesti Eija-Liisa Ahtila ja Maria Ruotsala. Koko avain tähän 80-lukuun oli se kun ranskalaista filosofiaa alettiin kääntää englanniksi. Se tuli komeasti esiin Taide-lehdessäkin.

Mäkelä: Mutta esimerkiksi Vanhan salissa oli yli neljäsataa ihmistä katsomassa Pasi Myllymäen kokeellista elokuvaa. Aina jos oli joku tapahtuma, sinne tulivat kaikki, myös kirjailijat, muusikot, teatteriväki.

Rautio: Teoreettisia tekstejä käännettiin, esimerkiksi jo 1985 oli Lyotardin todella hankala teksti, jota seurasi kuitenkin sitä avaava haastattelu, jossa Lyotard selitti postmodernismin vain tekosyynä suuren yleisön miellyttämiselle, vailla modernismin kriittisyyttä. Nämä teoreettiset tekstit ovat hienoja, mutta luulen, että moni on ajatellut lukevansa ne sitten tuonnempana, ja ne seisovat edelleenkin kirjahyllyssä koskemattomina. Muistan myös, kun opiskelin arkkitehtuuria 80-luvulla, niin silloin puhuttiin vähän halveksien ”possusta”, eli postmodernista, joka oli vain yksi ”tyyli”, jota jotkut ”tekivät”.

Retulainen: Kun kävin läpi lehtiä, en tahtonut välillä päästä eteenpäin, kun oli nykynäkökulmastakin niin mielenkiintoisia yksittäisiä artikkeleita että juutuin niitä lukemaan. Mutta lehden yhteydessä julkaistiin myös myöhemmän Taiteilija-lehden tyyppisiä ammattiartikkeleita: täällä on esimerkiksi tarkka hinta seinämaalauksen tekemiseen: 3800 markkaa neliömetriltä.

Kaila: Sitten oli numerossa 1 vuodelta 1989  tämä Pentti Koskisen lehteen tehty taideteos Kari Kairamosta, joka on kaikesta muusta aivan poikkeava. Se vain pysäyttää, sitä on vaikea hahmottaa: avoimesti poliittinen se on, onko se provokaatio, onko se vain perverssi? Mutta sitä ennen ja sen jälkeen ei tule mitään sen kaltaistakaan.

Retulainen: Muistan kuinka ostin tämän lehden, kun minäkin halusin ”omistaa” Koskisen teoksen. Muutenhan luin lehden normaalisti aina koulun kirjastossa.

Mäkelä: Siellä oli joitakin äärettömän hyviä vuosikertoja tai yksittäisiä numeroita, kuten juuri tuo 1/1989. Siinä oli Bataillea käännettynä, Surrealismia, esiteltiin Black Market -performanssiryhmää. Vuosikerrat 1984 ja -89 olivat äärettömän hyviä, vaikka eivät ehkä taitollisesti kaikkein parasta aikaa.

Kaikki mitä tässä on puhuttu, oli sitä kiinnostavaa taiteessa. Siitä ajasta vain tietty maalaustaide on jäänyt museoon. Se, että maalaustaide on nyt koko kuva 80-luvusta johtuu osaksi siitä, että se oli taidetta jota museot saattoivat ostaa ja ne muodostavat nyt kokoelmien pohjan. Mikään museoista ei ollut kiinnostunut, kun yritin Vanhan galleriasta myydä esimerkiksi Ö-ryhmän Viimeistä ehtoollista. Kaikki soitin läpi, ja sehän oli sitten kärrättävä kaatopaikalle. Samoin oli muuten myös Olli Lyytikäisen hienon näyttelyn kanssa. Kun Forsblom sitten Ollin kuoleman jälkeen piti näyttelyn, kaikki myytiin – neljä kertaa kalliimmalla hinnalla.

Rautio: Siinäkö on syy nähdä 80-luku niin yksiselitteisesti maalauksen vapautumisen aikana?

Retulainen: Maalaus ei tule oikeasti noista lehdistä niin ylivoimaisesti esille. Minulle näiden lehtien lukeminen nyt on ollut tärkeää, tämä on niin eri juttu kuin mitä 16-vuotiaana hahmottaa. Tuntuu, että minulla on ollut kuva, joka on museo-ostojen teosten kautta syntynyt. Tästä näkee, että on ollut jotakin muutakin kuin levitetty rohkeasti väriä kankaalle tai ne ylikuumentuneet markkinat.

Pessi Rautio


tule

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä